Muisto

Löysin alla olevan kirjoituksen erään blogin kommenttikentästä. Bloggaajan koira oli kuollut vastikään ja kommentoija lohdutti surevaa. Yritin etsiä tekstin kirjoittajaa tai sivustoa, jossa se on alunperin julkaistu. En kuitenkaan onnistunut sitä löytämään ja siksi julkaisenkin sen ilman lähdetietoja. Joka tapauksessa se oli kirjoitettu niin kauniisti ja osuvasti, että kun luin sen aikoinaan, tallensin sen itselleni jo etukäteen Soinnun menetystä varten.

Koirat eivät kuole koskaan. Ne eivät osaa. Ne väsyvät ja tulevat hyvin vanhoiksi, mutta kuolevat? Eivät ne osaa. Jos ne aikoisivat kuolla, eivät ne haluaisi jatkuvasti kävelylle. Ja vaikka niiden lenkki olisi vain yksi askel, kunnes kipu pakottaisi pysähtymään, ne haluavat lenkille silti. Koska kävelyllä on kaikki, mitä ne kaipaavat: hajuja, kenties mädäntynyt kananluu, toisten koirien jälkiä - ja sinä. Koska se, että ne saavat kävellä siinä, rinnallasi, tekee niiden elämästä täydellistä. Ja täydelliseen elämään ei mahdu kuolemaa.

Kun sinä luulet, että koirasi on kuollut, olet väärässä. Koirasi vain nukkuu, sinun rinnassasi, sydämesi vieressä. Ja kun se on nukahtanut sinne, sinua itkettää koko ajan. Miksikö? Koska koirasi heiluttaa häntäänsä rinnassasi. Ja se sattuu. Tottakai se sattuu, kun häntä heiluu siellä, rintasi sisällä. Ja se heiluu usein, koska se heiluu aina, kun koira herää. Se haluaa kiittää sinua. "Kiitos, että annoit minulle lämpimän paikan, jossa nukkua, aivan sydämesi vieressä."

Ajan myötä häntä heiluu yhä harvemmin. Koirasi saattaa olla väsynyt, onhan se ollut kiltti koira koko ikänsä. Se on ollut kiltti, ja sinä ja se tiedätte sen molemmat. Se on ollut kiltti silloinkin, kun sen luihin on sattunut niin paljon, että se kaatuu kävellessään ja silloinkin, kun se ei haluaisi lähteä pissalle kaatosateeseen. Se on ollut kiltti koira.

Ajan myötä häntä siis heiluu yhä harvemmin, mutta älä hetkeäkään luule, että koirasi on kuollut. Se heiluttaa taas häntäänsä - yleensä kun sitä vähiten odotat. Sillä sellaisiahan koirat ovat.

Olen oikeastaan pahoillani jokaisen sellaisen puolesta, jonka sydämen vieressä yksikään koira ei nuku. Te olette jääneet paitsi niin paljosta.


                                           *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   
Soinnun kuolemasta on jo yli viikko. Joka päivä tuo koira on ollut mielessä, mutta päivä päivältä yhä vähemmän. Toissa viikonloppuna oli isänpäivä, joten kaikki lapset olivat kotona. Tuolloin katselimme vanhoja valokuvia ja muistelimme monenmoisia hetkiä koirakaverimme kanssa. Soinnusta luopumiseen liittyi myös paljon helpotusta - koirista kun on paljon vaivaakin. Siitä irtosi paljon karvaa, jota leijaili ympäriinsä ja jota kerääntyi kasoiksi sinne tänne. Sille piti antaa joka aamu kipulääkettä. Sen lenkit olivat sangen hitaita, vaikka matkat olivatkin lyhyitä. Joka ikinen kerta koirien jäädessä keskenään kotiin eteisen liukuovikaappi piti teljetä puukapulalla. Aina kun tuo toimenpide oli unohtunut, Sointu oli järsinyt minun kenkiäni. Puolenkymmentä kenkäparia (aina tietenkin nahkaiset, parhaat yksilöt) piti heittää roskikseen raadeltuina. Suurin helpotus liittyi kuitenkin siihen, ettei enää tarvinnut katsella sen kärsimystä. 

Luopumisen tuskaa

Meillä oli lähes kymmenen vuoden ajan uskollinen koira, Sointu. Tyypilliseen tapaan myös meidän perheessä kukin lapsi alkoi vuorollaan kinuta koiraa lähestulkoon heti, kun oppi puhumaan. Ei tullut mieleenkään hankkia pikkulapsiperheeseen koiraa. Ihan riittävästi puuhaa ilmankin! Sitten sukulaisperheeseen tuli suloinen koiranpentu. Kerrassaan hellyttävä olento! Lapset tarkkasilmäisinä huomasivat, että äidin "meille ei ikinä tule koiraa"-panssari alkoi rakoilla. Ja kun kuulivat minun ihastelevan pientä karvapalleroa, alkoivat pyydellä, josko meillekin hankittaisiin koira. Vastasin (toisin kuin ennen muinoin), että katsellaan miten sukulaisperheessä menee koiran kanssa. "No miten kauan katsellaan?" kyselivät lapset. Hätäpäissäni vastasin, että vuoden verran. Ja lapset riemastuivat. Tuon vuoden aikana sekä seurattiin lähipiirin koiraelämää että hankittiin tietoa koiraroduista ja koiranhoidosta. Niinhän siinä kävi, että kun tuo maaginen vuosi oli kulunut, meille tuli ikioma koira.

Kuopus, joka oli koko siihenastisen elämänsä (kokonaista viisi vuotta) surrut kuopuksena olemista, istui auton takapenkillä koiranhakureissulla ja huokaisi hartaasti: "Nyt meillä alkoi onnellinen elämä!" Merkillistä kyllä, vaikka elämä monin tavoin muuttuikin onnellisemmaksi, niin vaikkapa riidat tai sotku eivät kadonneet jäljettömiin. Päinvastoin, taisivat lisääntyä. Koko lapsilauma vakuutteli ennen koiran tuloa, että he hoitavat koko otuksen mennen tullen. Ei tarvitse vanhempien laittaa rikkaa ristiin sen asian suhteen. Onneksi ei oltu eilisen teeren poikia, vaan jonkinmoisella kokemuksella aavisteltiin, ettei tämä ihan niin mutkattomasti hoidu. Oltiin siis valmiita ottamaan aikuisten vastuu koirasta. Vuosien varrella on käyty eräänkin kerran seuraavanlainen keskustelu:

    - Kenen vuoro ruokkia ja lenkittää Sointu?

    - Ei minun, mä käytin eilen!

    - Eikä minun, mä hoidin toissapäivänä.

    - Mulla on kokeet huomenna, mä en voi.

    - Entäs X, voisitko sinä? X, X!! Eikö se X olekaan kotona?

    - Jaaha. No taitaa olla taas minun vuoro!

Joskus näihin keskusteluihin suivaantuneena läjäytin exeltaulukon jääkaapin oveen. Siihen sai kukin merkitä omat suorituksensa. Muutamien viikkojen jälkeen äidin ylivoima oli murskaava. Tämän jälkeen osa perheenjäsenistä hiukan aktivoitui, ainakin hetkellisesti.

Sointu oli paimenkoira ja sen lauma olimme me, perhe. Kaikkein tärkein perheenjäsen oli Soinnulle Penkkiurheilija, jonka kanssa sovimme ennen koiran tuloa, ettemme ala höpsösti lässyttää koiralle. Emmekä ainakaan kutsu itseämme isäksi ja äidiksi koiranpennulle. Arvaatte varmaan, ettei mennyt kovinkaan montaa hetkeä, kun Penkkiurheilija jo huhuili koiravauvaa tulemaan "isin syliin". Sointu totteli parhaiten isäntäänsä. Minä olin kyllä hierarkiassa hyvänä kakkosena. Olin perheessä se henkilö, joka luotettavimmin huolehti koiran tarpeista.

Kun Sointu oli viisivuotias, Esikoistytär hankki oman koiran. Tässäkin blogissa oman päivityksensä saaneen Manun. Pikkukaverin kotiutuminen oli Soinnulle alussa kova paikka. Vuosien myötä se oppi hyväksymään Manun pikkuveljekseeen, jonka kanssa oli ajoittain mukava nujuta, mutta jolle näytettiin kyllä paikka tarpeen tullen irvistäen tai jopa rähähtäen. Toisinaan ne käpertyivät yhteiseen petiin nukkumaan.

Soinnun turkkiin vuodatettiin vuosien varrella monet kyyneleet, milloin mistäkin syystä. Se kuunteli uskollisesti ja lohdutti omalla tavallaan, eikä taatusti kertonut luottamuksellisia asioita eteenpäin. Se oli aina kotiovella vastassa yhtä riemuissaan ja innokkaana. Kun joku oli lähdössä kotoa, se vaistosi lähtemisen ja kulki perässä hiukan kysyvän oloisena. Jos sille sanottiin, ettei se pääse mukaan, se alistui osaansa ja lähti poispäin. Mutta jos se oli onnekas ja sai luvan lähteä, se säntäsi innoissaan autolle.

Joitakin vuosia sitten Sointu alkoi ontua. Noustessaan pidemmän levon jälkeen ylös se vingahteli kivusta. Lääkärissä vaivaa hoidettiin ensin jonkinlaisena venähdyksenä. Kun lääkitys ja aika eivät tepsineet, jalka kuvattiin ja siinä todettiin nivelrikko. Muutamien lääkekokeilujen jälkeen Sointu passitettiin ortopedille, joka totesi kummankin etujalan kyynärnivelessä pahimmanasteisen nivelrikon. Koiraa hoidettiin monenmoisin lääkkein, hoidoin ja ruokavalioin. Täysin kivuttomaksi sitä ei saatu ja liikkuminen oli aika ajoin melkoista köpöttelyä, mutta se eli silti vielä monta vuotta. Lopettamisasiasta käytiin ajoittain kiivaitakin keskusteluja. Itse edustin kantaa, jonka mukaan meidän piti ajatella koiran kärsimystä oman itsekkyyden sijasta. Ajatuskin luopumisesta oli vaikea. Monet itkut itkettiin jo etukäteen.

Alkusyksystä Sointu söi lähes kokonaan yhden kenkäni. Se oksenteli syömistä seuraavan illan ja seuraavan yön. Oksentamisen loputtua se alkoi ripuloida. Epämääräisiä vatsaoireita kesti yli viikon. Lähes viikko syömisestä se oksensi vielä isoja nahankappaleita. Näytti siltä, että sen elämä ei enää palautuisi tavalliseksi. Mutta reilun viikon kuluttua se oli taas iskussa: ruoka maistui ja maha toimi normaalisti. Niinpä se sai taas hiukan jatkoaikaa.

Lenkit kuitenkin lyhenivät lyhenemistään. Sen ryhti muuttui ja selkärankakin alkoi naksahdella oudosti. Se alkoi juoda paljon. Kipulääkettä oli jäljellä enää vähän, ja koska sitä oli annettu säännöllisesti jo pitkään, koirasta olisi pitänyt ottaa verikokeet. Järki sanoi, että on aika päästää irti. Tunne huusi, että ei kai sentään vielä ja että eihän se nyt niiiin kovin onnu. Ja että sehän on vielä mieleltään ihan virkeä. Ja että onhan se jo vanha, joten on ihan normaalia hidastua ja muuttua kömpelöksi. Kävin muutamaan kertaan katsomassa paikallisen eläinlääkäriaseman nettiajanvarausta ja lopulta varasin sille ajan eutanasiaan niiskuttaen ja kyyneliä pyyhkien. Käsittämättömän vaikea asia koko meidän perheelle! Vaikka asiasta oli jo puhuttu oikeastaan muutaman vuoden. Vaikka kaikki järkisyyt puolsivat kärsimyksen lopettamista.  Vaikka todellisuudessa muuta vaihtoehtoa ei enää ollut.



Sinne hänet saateltiin kirmailemaan mökille vapaana. Tai istumaan veneen kokkaan kuono kohti tuulta "leijonanharja" lepattaen. Tai säntäilemään innokkaana pallon perään. Joka tapauksessa olotilaan, jossa ei tunnu enää kipuja. Vaikkei eläinten taivasta olekaan, haluan ajatella Soinnun muistoissani elinvoimaisena ja terveenä lempipuuhissaan. Luopumisen tuska on suuri, mutta kaikki onnelliset muistot ovat tallessa.

Syksy on

"...ja kesä on pois, talvea ootellaan!" Vietimme jo kolmatta syyslomaa mökillä. Tällä kertaa ehdittiin vain viikonlopuksi Barcelonan reissun vuoksi. Lehdet olivat jo varisseet puista (niistä jäljelle jääneistä koivuista, joista niitä tulikin vielä ihan sievoisesti) ja maisema oli jo vähän ankea. Vettä oli valtavasti. Järven pinta oli ennennäkemättömällä korkeudella. Laituri oli nipin napin vedenpinnan yläpuolella. Rantaan asetellut aurinkokennovalaisimet lilluivat vedessä. Vene oli vedetty kauas rantaan ja silti se oli osittain vedessä.

Nuorin Poika saapui tämän vuoden ensivisiitille. Aika harvakseltaan hän on mökillä oleillutkin, ensimmäisenä mökkikesänä vain muutamia kertoja. Toisen kesän maalaushommissa vierähti usampi päivä. Nyt hän on hoksannut, että voisi tulla isoveljien tapaan kaveriporukan kanssa mökkeilemään. Ehdoksi tälle olemme tosin asettaneet, että pitää ensin tulla mökille katsomaan mitä kaikkea siellä pitää aina tehdä sinne tullessa ja etenkin pois lähtiessä.  Tämä reissu oli hänelle ehkä osittain sellainen, koska nyt ensimmäiset kaverit ovat alkaneet saada ajokortteja ja itsenäinen mökkimatkailu voisi olla mahdollista. Koska juuri tämä tyyppi oli mukana viikonlopun vietossa, ohjelmaan kuului jääkiekko-ottelu Mikkelissä - Jukurit vs. Kärpät, jonne Penkkiurheilija näiden teinien kanssa lähti (myös Kuopus oli mukana). Minä sain jäädä koirien kanssa mökille vahtimaan takkatulta ja lämmittämään saunaa. 

Penkkiurheiija puhdisti rännejä ja minä haravoin pihaa. Keväällä on haravoitava joka tapauksessa uudestaan, joten en ollut kovin perusteellinen. Selvästi kuitenkin näkyi lehtipuiden väheneminen pihapiirissä: työtä oli huomattavasti vähemmän.

                                                             

                                                               Hyvästi mökkivuosi 2017!