Luopumisen tuskaa

Meillä oli lähes kymmenen vuoden ajan uskollinen koira, Sointu. Tyypilliseen tapaan myös meidän perheessä kukin lapsi alkoi vuorollaan kinuta koiraa lähestulkoon heti, kun oppi puhumaan. Ei tullut mieleenkään hankkia pikkulapsiperheeseen koiraa. Ihan riittävästi puuhaa ilmankin! Sitten sukulaisperheeseen tuli suloinen koiranpentu. Kerrassaan hellyttävä olento! Lapset tarkkasilmäisinä huomasivat, että äidin "meille ei ikinä tule koiraa"-panssari alkoi rakoilla. Ja kun kuulivat minun ihastelevan pientä karvapalleroa, alkoivat pyydellä, josko meillekin hankittaisiin koira. Vastasin (toisin kuin ennen muinoin), että katsellaan miten sukulaisperheessä menee koiran kanssa. "No miten kauan katsellaan?" kyselivät lapset. Hätäpäissäni vastasin, että vuoden verran. Ja lapset riemastuivat. Tuon vuoden aikana sekä seurattiin lähipiirin koiraelämää että hankittiin tietoa koiraroduista ja koiranhoidosta. Niinhän siinä kävi, että kun tuo maaginen vuosi oli kulunut, meille tuli ikioma koira.

Kuopus, joka oli koko siihenastisen elämänsä (kokonaista viisi vuotta) surrut kuopuksena olemista, istui auton takapenkillä koiranhakureissulla ja huokaisi hartaasti: "Nyt meillä alkoi onnellinen elämä!" Merkillistä kyllä, vaikka elämä monin tavoin muuttuikin onnellisemmaksi, niin vaikkapa riidat tai sotku eivät kadonneet jäljettömiin. Päinvastoin, taisivat lisääntyä. Koko lapsilauma vakuutteli ennen koiran tuloa, että he hoitavat koko otuksen mennen tullen. Ei tarvitse vanhempien laittaa rikkaa ristiin sen asian suhteen. Onneksi ei oltu eilisen teeren poikia, vaan jonkinmoisella kokemuksella aavisteltiin, ettei tämä ihan niin mutkattomasti hoidu. Oltiin siis valmiita ottamaan aikuisten vastuu koirasta. Vuosien varrella on käyty eräänkin kerran seuraavanlainen keskustelu:

    - Kenen vuoro ruokkia ja lenkittää Sointu?

    - Ei minun, mä käytin eilen!

    - Eikä minun, mä hoidin toissapäivänä.

    - Mulla on kokeet huomenna, mä en voi.

    - Entäs X, voisitko sinä? X, X!! Eikö se X olekaan kotona?

    - Jaaha. No taitaa olla taas minun vuoro!

Joskus näihin keskusteluihin suivaantuneena läjäytin exeltaulukon jääkaapin oveen. Siihen sai kukin merkitä omat suorituksensa. Muutamien viikkojen jälkeen äidin ylivoima oli murskaava. Tämän jälkeen osa perheenjäsenistä hiukan aktivoitui, ainakin hetkellisesti.

Sointu oli paimenkoira ja sen lauma olimme me, perhe. Kaikkein tärkein perheenjäsen oli Soinnulle Penkkiurheilija, jonka kanssa sovimme ennen koiran tuloa, ettemme ala höpsösti lässyttää koiralle. Emmekä ainakaan kutsu itseämme isäksi ja äidiksi koiranpennulle. Arvaatte varmaan, ettei mennyt kovinkaan montaa hetkeä, kun Penkkiurheilija jo huhuili koiravauvaa tulemaan "isin syliin". Sointu totteli parhaiten isäntäänsä. Minä olin kyllä hierarkiassa hyvänä kakkosena. Olin perheessä se henkilö, joka luotettavimmin huolehti koiran tarpeista.

Kun Sointu oli viisivuotias, Esikoistytär hankki oman koiran. Tässäkin blogissa oman päivityksensä saaneen Manun. Pikkukaverin kotiutuminen oli Soinnulle alussa kova paikka. Vuosien myötä se oppi hyväksymään Manun pikkuveljekseeen, jonka kanssa oli ajoittain mukava nujuta, mutta jolle näytettiin kyllä paikka tarpeen tullen irvistäen tai jopa rähähtäen. Toisinaan ne käpertyivät yhteiseen petiin nukkumaan.

Soinnun turkkiin vuodatettiin vuosien varrella monet kyyneleet, milloin mistäkin syystä. Se kuunteli uskollisesti ja lohdutti omalla tavallaan, eikä taatusti kertonut luottamuksellisia asioita eteenpäin. Se oli aina kotiovella vastassa yhtä riemuissaan ja innokkaana. Kun joku oli lähdössä kotoa, se vaistosi lähtemisen ja kulki perässä hiukan kysyvän oloisena. Jos sille sanottiin, ettei se pääse mukaan, se alistui osaansa ja lähti poispäin. Mutta jos se oli onnekas ja sai luvan lähteä, se säntäsi innoissaan autolle.

Joitakin vuosia sitten Sointu alkoi ontua. Noustessaan pidemmän levon jälkeen ylös se vingahteli kivusta. Lääkärissä vaivaa hoidettiin ensin jonkinlaisena venähdyksenä. Kun lääkitys ja aika eivät tepsineet, jalka kuvattiin ja siinä todettiin nivelrikko. Muutamien lääkekokeilujen jälkeen Sointu passitettiin ortopedille, joka totesi kummankin etujalan kyynärnivelessä pahimmanasteisen nivelrikon. Koiraa hoidettiin monenmoisin lääkkein, hoidoin ja ruokavalioin. Täysin kivuttomaksi sitä ei saatu ja liikkuminen oli aika ajoin melkoista köpöttelyä, mutta se eli silti vielä monta vuotta. Lopettamisasiasta käytiin ajoittain kiivaitakin keskusteluja. Itse edustin kantaa, jonka mukaan meidän piti ajatella koiran kärsimystä oman itsekkyyden sijasta. Ajatuskin luopumisesta oli vaikea. Monet itkut itkettiin jo etukäteen.

Alkusyksystä Sointu söi lähes kokonaan yhden kenkäni. Se oksenteli syömistä seuraavan illan ja seuraavan yön. Oksentamisen loputtua se alkoi ripuloida. Epämääräisiä vatsaoireita kesti yli viikon. Lähes viikko syömisestä se oksensi vielä isoja nahankappaleita. Näytti siltä, että sen elämä ei enää palautuisi tavalliseksi. Mutta reilun viikon kuluttua se oli taas iskussa: ruoka maistui ja maha toimi normaalisti. Niinpä se sai taas hiukan jatkoaikaa.

Lenkit kuitenkin lyhenivät lyhenemistään. Sen ryhti muuttui ja selkärankakin alkoi naksahdella oudosti. Se alkoi juoda paljon. Kipulääkettä oli jäljellä enää vähän, ja koska sitä oli annettu säännöllisesti jo pitkään, koirasta olisi pitänyt ottaa verikokeet. Järki sanoi, että on aika päästää irti. Tunne huusi, että ei kai sentään vielä ja että eihän se nyt niiiin kovin onnu. Ja että sehän on vielä mieleltään ihan virkeä. Ja että onhan se jo vanha, joten on ihan normaalia hidastua ja muuttua kömpelöksi. Kävin muutamaan kertaan katsomassa paikallisen eläinlääkäriaseman nettiajanvarausta ja lopulta varasin sille ajan eutanasiaan niiskuttaen ja kyyneliä pyyhkien. Käsittämättömän vaikea asia koko meidän perheelle! Vaikka asiasta oli jo puhuttu oikeastaan muutaman vuoden. Vaikka kaikki järkisyyt puolsivat kärsimyksen lopettamista.  Vaikka todellisuudessa muuta vaihtoehtoa ei enää ollut.



Sinne hänet saateltiin kirmailemaan mökille vapaana. Tai istumaan veneen kokkaan kuono kohti tuulta "leijonanharja" lepattaen. Tai säntäilemään innokkaana pallon perään. Joka tapauksessa olotilaan, jossa ei tunnu enää kipuja. Vaikkei eläinten taivasta olekaan, haluan ajatella Soinnun muistoissani elinvoimaisena ja terveenä lempipuuhissaan. Luopumisen tuska on suuri, mutta kaikki onnelliset muistot ovat tallessa.