Matemaattisesti tosin tämä vuosi 2020 on vuosikymmenen viimeinen ja vasta seuraava aloittaa uuden vuosikymmenen, mutta onhan se nyt arkijärkevää kutsua jo tätä vuosikymmenen vaihtumiseksi. Meillä vuosi vaihtui Aurajoen rannassa katsellen siellä täällä paukahtelevia ilotulitteita (osa katseli sisältä käsin ja reippaimmat ulkona). Mukana olivat Manu-koira ja Sokrates-kissa, joista kumpikaan ei onneksi ollut moksiskaan paukuttelusta. Toisiinsakin nuo lemmikit suhtautuvat epäperinteisesti tutkaillen uteliaina sekä toisiaan että etenkin toistensa ruokia, joita kävivät vuoronperään syömässä.
Ehdimme käydä katsastamassa isäntäväen uuden mökin saaristossa. Sinne pääsee auton kanssa yhteysaluksella ympäri vuoden ja omalla veneellä aina kun meri on vapaa jäistä. Vaikka nyt ei ollut jäistä tietoakaan, menimme silti autolla, koska vene oli jo aikaa sitten laitettu talviteloille. Menomatkalla taisimme olla lautan ainoat matkaajat, paluumatkalla lautta oli puolestaan täynnä - yhdeksää autoa enempää sinne ei mahdukaan. Mökki oli upealla paikalla, suojaisassa laguunissa kahden kallion välissä hiekkarannan äärellä. Alkuperäistä pientä mökkiä on vuosien saatossa laajennettu ja paranneltu niin, että siellä on nykyään mukavuuksia aina sisävessasta alkaen. Siskon perhe osti mökin vasta elokuussa, joten heillä on vielä ihana ensimmäinen mökkikesä edessään. Meillä on Penkiurheilijan kanssa suunnitelmissa palata maisemiin kesällä prätkäreissun yhteydessä.
Vaikka visiittimme Suomen aiempaan pääkaupunkiin (ja vanhaan kotikaupunkiini) kestikin vain pari päivää, pääsimme värittämään Suomen karttaa, kuten me geokätköilijät kutsumme ilmiötä, jossa klikkaamme kätköjä löydetyiksi uudella paikkakunnalla. Tällä kertaa kätköt olivat kävelyreittimme varrella eikä niiden eteen tarvinnut juurikaan ponnistella. Tästä harrastuksesta tulee lähiaikoina ihan oma postauksensa.
Kävimme myös Luostarinmäen käsityöläismuseossa. Museoalue koostuu alkuperäisellä paikallaan olevista rakennuksista, jotka säästyivät karmaisevassa Turun palossa 1827. Museo ei ole talvisin auki lukuunottamatta joulun aikaa, jolloin se on poikkeuksellisesti avoinna osittain. Seitsemässä pihapiirissä oli eri ammattien harjoittajien tupia, joihin oli koottu entisajan joulunviettoon liittyviä asioita: havuja tai olkia lattialla, pinottuja leipiä pöydällä, itsetehtyjä puuleluja ja villasukkia sekä katettuja niukkoja jouluaterioita. Pihapiirit eivät näin talvisaikaan olleet parhaimmillaan eikä kaikissa pihoissa ollut avoinna olevia rakennuksia, mutta mukavaa oli kierrellä tutkailemassa ammoisten aikojen asumuksia. Kyllä elämä tuolloin oli kovin erilaista. Päivät täyttyivät erilaisista arjen askareista, joiden tekeminen hoituu nykypäivänä kovin helposti koneiden avulla.
Ehdimme käydä katsastamassa isäntäväen uuden mökin saaristossa. Sinne pääsee auton kanssa yhteysaluksella ympäri vuoden ja omalla veneellä aina kun meri on vapaa jäistä. Vaikka nyt ei ollut jäistä tietoakaan, menimme silti autolla, koska vene oli jo aikaa sitten laitettu talviteloille. Menomatkalla taisimme olla lautan ainoat matkaajat, paluumatkalla lautta oli puolestaan täynnä - yhdeksää autoa enempää sinne ei mahdukaan. Mökki oli upealla paikalla, suojaisassa laguunissa kahden kallion välissä hiekkarannan äärellä. Alkuperäistä pientä mökkiä on vuosien saatossa laajennettu ja paranneltu niin, että siellä on nykyään mukavuuksia aina sisävessasta alkaen. Siskon perhe osti mökin vasta elokuussa, joten heillä on vielä ihana ensimmäinen mökkikesä edessään. Meillä on Penkiurheilijan kanssa suunnitelmissa palata maisemiin kesällä prätkäreissun yhteydessä.
Vaikka visiittimme Suomen aiempaan pääkaupunkiin (ja vanhaan kotikaupunkiini) kestikin vain pari päivää, pääsimme värittämään Suomen karttaa, kuten me geokätköilijät kutsumme ilmiötä, jossa klikkaamme kätköjä löydetyiksi uudella paikkakunnalla. Tällä kertaa kätköt olivat kävelyreittimme varrella eikä niiden eteen tarvinnut juurikaan ponnistella. Tästä harrastuksesta tulee lähiaikoina ihan oma postauksensa.
Kävimme myös Luostarinmäen käsityöläismuseossa. Museoalue koostuu alkuperäisellä paikallaan olevista rakennuksista, jotka säästyivät karmaisevassa Turun palossa 1827. Museo ei ole talvisin auki lukuunottamatta joulun aikaa, jolloin se on poikkeuksellisesti avoinna osittain. Seitsemässä pihapiirissä oli eri ammattien harjoittajien tupia, joihin oli koottu entisajan joulunviettoon liittyviä asioita: havuja tai olkia lattialla, pinottuja leipiä pöydällä, itsetehtyjä puuleluja ja villasukkia sekä katettuja niukkoja jouluaterioita. Pihapiirit eivät näin talvisaikaan olleet parhaimmillaan eikä kaikissa pihoissa ollut avoinna olevia rakennuksia, mutta mukavaa oli kierrellä tutkailemassa ammoisten aikojen asumuksia. Kyllä elämä tuolloin oli kovin erilaista. Päivät täyttyivät erilaisista arjen askareista, joiden tekeminen hoituu nykypäivänä kovin helposti koneiden avulla.
Huolimatta hyvin erinäköisistä olosuhteista, ihmiset olivat kuitenkin perusolemukseltaan loppujen lopuksi ihan samanlaisia kuin nykyäänkin: syötiin ja juotiin, rakastuttiin ja riideltiin ja ennenkaikkea lapset leikkivät (kunnes joidenkin heistä piti aivan liian varhain aloittaa työnteko). Samaan aikaan kun ihastellen katselee elämän yksinkertaisuutta ja jollain tavalla haikailee paluuta menneeseen, tajuaa, että todella monet asiat ovat nykypäivänä hurjan paljon paremmalla tolalla. Riehuvat kulkutaudit ja suunnattoman epätasa-arvoinen elämä ovat onneksi meillä Suomessa jo historiaa.
Näiden pohdiskelujen jälkeen on aika sulkea joululoma muistojen laatikkoon ja suunnatta katse kohti kevätlukukautta ja sen mukanaan tuomia iloja ja haasteita. Hiihtolomaanhan ei ole enää kuin kuusi viikkoa ja silloin on jo aamuisin ihan valoisaa!
p.s. Mökkiasiaa sen verran, että nuorin pojista, urhea sotilaamme, vietti jälleen uuden vuoden mökillä. Jännityksellä odotamme seuraavaa mökkikäyntiämme (ehkä pääsiäisenä). Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, jotain kaveri on unohtanut laittaa paikoilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti