Ylimääräistä puuhaa

Oltiin kesäloman ekalla viikolla tosi reippaita. Haettiin kivituhkakuorma naapurin kivilouhokselta ja saatiin polku- ja parkkipaikkaprojektia eteenpäin. (Tästä tulossa myöhemmin ihan oma postauksensa). Tilattiin myös hiekkaa rantaan, jotta saisimme peitettyä monin paikoin jo paljastuneen pohjaan asennetun viiran. Hiekkakuorma tulikin eräänä päivänä, kun Penkkiurheilija oli käymässä kotona auto- ja varastoasioissa. Levitin nopsaan pressun hiekkakuorman alle. Olimme tuumineet, että raskasta kauhakuormaajaa ei ole syytä päästää rantaan saakka, koska maaperä siellä on sangen pehmeää. Kun kone oli kipannut lastinsa ja lähtenyt, menin katsomaan hiekkakasaa. Tyrmistyksekseni näin järjettömän syvät (paikoin puolisen metriä!) renkaiden painaumat maassa.

                        

                         

Ei auta itku markkinoilla. Onneksi mökki sijaitsee kivisellä seudulla. Tämä seikka ei toki tunnu lainkaan onnekkaalta sattumukselta silloin, kun pitää kaivaa jonkin syyn vuoksi maata - lapion kolahtaminen kiveen lähes joka painalluksella ei ilahduta millään muotoa. Mutta tässä tapauksessa kuitenkin iloitsimme, koska löysimme kiviä niin omalta tontilta kuin lähimaastostakin. Piti muuten ihan jälkikäteen varmistaa onko kivien kerääminen jokamiehenoikeus. On se, jos "ottaa vähäisessä määrin ja siten, että siitä ei ole vähäistä suurempaa haittaa". Kukaan ei taatusti huomannut kiviä hävinneen, vaikka me niitä peräkärryyn useasta paikasta nakkelimmekin. Tien varsilta, ei sentään kenenkään pihasta.

                        

Heittelimme kaikenkokoisia kiviä renkaanpainaumien pohjalle ja päälle maa-ainesta ja lopuksi sitä ihanaa hiekkaa, jonka tuominen oli alunperinkin aiheuttanut nuo montut. Nyt ne on paikattu ja sopii siihen tulla jatkossa painavammallakin ajopelillä. Tai ehkä vahingosta viisastuneina ohjaamme niin raskaan liikenteen toisaalle. Mutta sukulaisten asuntovaunut saavat jatkossakin tulla mökkipihan karavaanarialueelle!

                          

Kovasti odottelemmekin seuraavaksi paljun tuovaa kuorma-autoa. Tilasin sen jo toukokuussa luullen toimituksen olevan viimeistään kesäkuun ensimmäisellä viikolla, mutta mitä vielä! Joku muukin (tai paremminkin muutama muukin) oli saanut yhtä hyvän idean ja siitä syystä toimitusaika oli venynyt 2-4 viikon mittaiseksi. Ja sanomattakin on selvää, että juuri MINUN paljuni toimitusaika on 4 viikkoa! Onneksi vedet ovat jo lämmenneet uimakelpoisiksi, joten paljulla ei ole ollut ihan niin kiire. 

Toukokuun treffit

Toukokuun treffit toteutuivat sentään alkuperäisen suunnitelman mukaan, koronasta huolimatta. Kuoresta paljastui pyöräretki Tuusulanjärven maisemissa. Olin muutamaa viikkoa aiemmin ollut viettämässä korona-ajan kirjallisuuspiiriä samaisessa paikassa ja tuolloin hoksasin, että miljöö sopii kuin nyrkki silmään hansikas käteen myös romanttisille treffeille. 

Treffien kanssa oli tulla kiire, koska oli meneillään jo toukokuun viimeinen viikko ja tuntui siltä, että joka illalle oli jo jotain puuhaa. Kummallista sinänsä, kun korona on kuitenkin verottanut ankaralla otteella sosiaalisia tapahtumia. Yhtä kaikki, erään kiireisen työpäivän jälkeen (kokoustettuani päivän päätteeksi vielä muutaman Teams-palaverin) käväisin kaupassa hakemassa vähän piknik-eväitä ja hyppäsimme kumpikin omien pyöriemme selkiin. Ajelimme reilun viisi kilometriä Aleksis Kiven kuolinmökin parkkipaikalle, jonne jätimme polkupyörät. Tuo mökki sijaitsee Tuusulan Rantatiellä, jossa on useita muitakin kulttuurikohteita, kuten mm. Halosenniemi, Lottamuseo ja Erkkola. 

Parkkipaikan ja rannan välissä sijaitsee Fjällbon puisto. Alueen historia sijoittuu 1800-luvun loppupuolelle, jolloin Tuusulan nimismies J.V. Frostell osti Tuusulanjärven rannalta tontin. Hän rakennutti tontille huvilan ulkorakennuksineen. 1920-luvun lopussa paikka siirtyi helsinkiläisen liikemiehen Ilmari Helanderin omistukseen. Tuusulan kunta puolestaan osti paikan 1970-luvulla ja huvilaa alettiin tuolloin kunnostaa. Pahaksi onneksi huvila syttyi kunnostustöiden yhteydessä tuleen ja paloi poroksi. Jäljelle jäi ainoastaan huvimaja ja vanhoja omenapuita.

Kuva: Marko Huttunen

Tuusulan kunta on kunnostanut alueen vastikään ja nykyään siellä on leikkipaikka, polveilevia kävelyreittejä, portaat rantaan sekä nuotiopaikka. Myös kallion laella sijaitseva huvimaja on kunnostettu, tosin se oli ainakin nyt lukittu, joten sisällepääsy jäi vain haaveeksi. Rantaan on rakennettu laituri, jossa on entisaikojen tapaan uimahuone, modernina versiona kylläkin. Alueella kulkevan reitin varrella on mukavia penkkejä ja viehättäviä kallioita. 

Päivä oli ollut aurinkoinen ja lämmin, mutta kun vihdoin pääsimme kotoa matkaan, taivas oli ehtinyt vetäytyä pilveen ja oli alkanut tuulla. Tarkenimme kuitenkin mukavasti pyöräilyn lämmittäminä istua rannassa syömässä eväitä. Paikka ei kuitenkaan ollut parhaimmillaan: kauniilla säällä maisema olisi näyttäytynyt vielä upeampana ja niinpä jäikin sellainen olo, että tuonne voisi palata joskus toiste.


p.s. Suurin osa retkeltä ottamistani muutamista kuvista oli aivan onnettomia, jonka vuoksi lainasin erinomaista uimahuoneen kuvaa täältä. Artikkelissa kerrotaan tarkemmin uimapaviljongista ja sen suunnittelusta.