Jäähyväisten aikaa

Paikoitellen raskaan koronavuoden ja tällä hetkellä akuuttia huolta aiheuttavan äitini tilanteen vuoksi mieli on ollut välillä maassa. Korona on rajoittanut sosiaalista elämää ja liikkumista, ja näin pitkään jatkuneena se on saanut jo introvertinkin toivomaan elämän normalisoitumista. Kuinka kaipaankaan yhteislauluja, suurella joukolla kokoontumisia ja jopa ruuhkassa kävelyä!

Samaan aikaan, kun kaipaan jo kovasti tulevaa kesää, minua pelottaa seurata kuinka kovaa vauhtia äidin voimat heikkenevät. On ilmiselvää, että tilanne ei enää tästä parane. Äiti joutui noin kuukausi sitten sairaalaan pahoinvoinnin vuoksi. Tuolloin hänen vointinsa huononi nopeasti ja pelkäsimme, ettei hän enää pääse takaisin kotiin. Onneksi lääkitys kuitenkin tehosi ja hän on sen jälkeen ollut jo kotona muutaman viikon. Olemme sisarusteni kanssa vuorotellen äidin ja isän apuna arjen askareissa ja seurana heille. Nämä vanhempien kanssa vietetyt hetket ovat olleet kullanarvoisia. Olemme muistelleet menneitä, puhuneet nykyhetkestä ja hankalia tunteita kaihtamatta myös kuolemasta ja luopumisestakin. Kotisairaanhoito pitää hyvää huolta hoidollisesta puolesta, mutta äidin voimat ovat ehtyneet nopeaan tahtiin. On ollut hämmentävää huomata, että sama ihminen, joka vielä puolisen vuotta sitten hakkasi halkoja ja poimi litratolkulla mustikoita, joutuu turvautumaan erinäisiin apuvälineisiin kotosalla ja tämän vuoksi elämä on rajoittunut sisätiloihin. Vaikka äidin tilanne on päivittäin mielessä, olen kuitenkin kyennyt suuntaamaan katsettani myös omaan elämääni ja omiin tulevaisuudensuunnitelmiini. Tässä pikkuiset lapsenlapset ovat olleet suurenmoisena apuna. Onneksi asuvat samalla seudulla kuin äitini ja isäni, joten vanhempieni luona käydessäni olen käynyt katsomassa myös näitä tyttösiä.

                                          

Tämä talvi on ollut säiden puolesta erinomainen. Lunta on ollut ennätysmäärä ja sitä myötä olemme päässeet harjoittamaan talviurheilua niin koulussa oppilaiden kanssa kuin ihan itsekseenkin vapaa-ajalla. Onnekseni kävely- (tai hiihto-) matkan päässä kodistamme on tehty pellolle kutakuinkin kilometrin pituinen latu, jota olen hiihdellyt useampana päivänä. Ottaen huomioon, että viime talvena suksia ei kannattanut edes kaivaa esille, olen hiihtänyt paljon. Himohiihtäjät toki nauraisivat lukemilleni, mutta itse olen varsin tyytyväinen, vaikka kilometrimäärät ovat jääneet vaatimattomiksi.

Suuren lumimäärän vuoksi emme ole haikailleet mökillemenoa vielä. Tie on mahdollisesti aurattu melko lähelle meidän mökin liittymää, mutta koska meillä ei ole tuosta varmuutta, emme ole lähteneet kokeilemaan onneamme. Tällä hetkellä näyttää siltä, että pääsiäisen aikaan saattaisi olla mahdollista lähteä mökkeilemään. Tähänkin on syytä suhtautua pienellä varauksella äitini tilanteen vuoksi.

                

Vanhempani  ehtivät käydä meidän mökillä vain kerran, ensimmäisenä mökkikesänämme kohta kuusi vuotta sitten, jolloin mökki näytti yllä olevan kuvan mukaiselta. Äiti ei pääse sinne enää koskaan. Olisin niin halunnut esitellä hänelle kaikenlaista, mitä olemme vuosien varrella tehneet: terassia, laituria, siistittyä pihapiiriä, uudistettua keittiötä, kukkapenkkiä, paljua, remontoitua saunaa... Olisin näyttänyt hänen virkkaamansa päiväpeiton olevan paraatipaikalla meidän sängyllä. Olisin saunonut äidin kanssa ja pulahtanut uimaan. Olisimme istuneet saunan jälkeen laiturilla katselemassa järvelle. Olisi hän varmasti tullut kanssani paljuunkin, jossa hän olisi ihmetellyt: "kaikenlaista sitä...". Hän olisi kehunut kuinka mukavaksi olemme paikan laittaneet ja minä olisin hehkunut ylpeyttä. Yhä enemmän mieleen tulee asioita, joita äitini ei enää koskaan näe tai tee. Sitä on vaikea hyväksyä, vaikka se tilanne tulee jossain vaiheessa kaikkien meidän kohdalle.