Kansallislajia

Saimme jälleen heinäkuussa olla kuopuksen kanssa pesisleirillä, tällä kertaa Oulussa saakka. Yövyin aiempien vuosien tapaan tyttöjen kanssa majoituskoululla. Vaikka leirin alussa hirvitti kuinka mahdan jaksaa moista touhua koko viikon, perjantaina paluumatkalle lähtiessä tuntui, että aika oli hurahtanut melkeinpä huomaamatta. Kuopuksen taitojen karttuessa jännitys kentän reunalla on hiukan vähentynyt edellisvuosiin verrattuna. Onnistumisia tulee nykyään yhä enemmän ja epäonnistumisten jälkeen neiti kykenee käsittelemään tunteitaan kypsemmin, joten tappiopelin jälkeen saattoi jo hiukan analysoidakin peliä. Erityisen ylpeä olin siitä, että Tytär valittiin joukkueensa kapteeniksi leirin ajaksi. Eikä kapteeni tietenkään voi kiukutella, vaan tsemppaa joukkuetta kaikissa tilanteissa.

Kun Tytär aloitti pelaamisen kolme vuotta sitten syksyllä, arvelimme hänen pelaavan ehkä muutaman kauden. Aloittaessaan hän oli E-juniori. Nyt menossa on jo ensimmäinen vuosi C-tytöissä. Ensi kesän jälkeen harrastus loppunee, koska nykyisessä joukkueessa ei ole enää B-ikäisten valmennusta. Vaikka harkkoihin kuskaaminen on ollut aika ajoin rasittavaakin, harrastus on tainnut antaa tytölle paljon eväitä elämään. Ei siis kaduta siihen käytetty aika, vaiva ja raha.

Katajainen kansa

Mäntyharjun keskustassa on vielä hetken aikaa kolmikerroksinen  kerrostalo, joka on tullut tiensä päähän. Aikojen saatossa se on ränsistynyt niin, että korjaamisen sijasta se on päätetty purkaa. Ennen purkua se on kuitenkin annettu taiteilijoiden käsiin. Nämä ovat Suomi 100 -hengessä tehneet taidetta koko talon täyteen. Katajainen kansa-niminen taidenäyttely on vaikuttava, alkaen talon päädyssä olevasta muraalista jatkuen käytävillä ja huoneistoissa sijaitseviin hyvin erilaisiin taideteoksiin. Näyttelyvieraat pääsevät halutessaan itsekin tekemään taidetta talon sisäseinille. Kävimme Penkkiurheilijan kanssa katsomassa tuon näyttelyn.

Näyttelyssä oli nähtävänä taideteoksia, joissa oli käytetty monia eri tekniikoita ja materiaaleja, osa teoksista oli kokonaan tai osittain auditiivisia. Näyttelyyn oli vapaaehtoinen pääsymaksu, jonka sai halutessaan sujauttaa läpinäkyvän, muovisen "vaivaisukon" sisään. Näyttelyn alkajaisiksi piti kirjautua sisään (kirjoittamalla oma nimi vihkoon) ja pujottaa kaulaan vierailijakortti. Tämä siksi, että kukaan ei jää harhailemaan taloon näyttelyn sulkeuduttua illalla. Poistuttaessa piti nimittäin laittaa rasti oman nimen perään vihkoon merkiksi siitä, että on poistunut rakennuksesta. En tiedä oliko tuo varokeino, vai oliko joku kenties unohtunut sisälle näyttelyn alkuaikoina.

Jokaisessa asunnossa oli taidetta. Sitä oli myös saunatiloissa, käytävillä ja kellarivarastoissa. Näyttelyssä oli paljon oivaltavia ja puhuttelevia teoksia, mutta toki myös sellaisia, joiden pointtia ei oikein tavoittanut ja sellaisia, jotka eivät miellyttäneet syystä tai toisesta ollenkaan. Mutta tämä oli ehdottomasti käymisen arvoinen kohde, jonne veimme myös kuopuksen ja serkkutytönkin. 

Kaikkein vaikuttavin teos oli yllä olevissa kuvissa näkyvä mustavalkoinen koko asunnon käsittävä installaatio. Siinä oli tyyliteltyjä karttakuvia kaupungeista, joihin oli tehty terrori-iskuja. Karttoihin oli merkitty terroristien kulkemia reittejä juuri ennen räjähdyksiä. Mykistävä näky, joka muistutti jälleen siitä, että ihan tavalliset, rauhaarakastavat ihmiset ympäri maailmaa ovat joutuneet näiden hirmutekojen uhreiksi.

Suku on pahin

Vai onko suku sittenkin paras? Minun lapsuudenperheeni on suuri. Vuosien varrella perheeseen on liittynyt ja syntynyt uusia jäseniä niin, että alkuperäinen perhekoko on moninkertaistunut. Koska asumme monella eri paikkakunnalla, useammassa eri maakunnassa, emme näe koko joukolla toisiamme usein. Meitä on niin paljon, ettei meistä juuri kukaan voi kutsua koko laumaa (tätä nykyä yli 70 henkeä) kotiinsa kerralla. Niinpä olemmekin kokoontuneet vuosittain sukuleirille lapsuuden kotipaikkakunnalle. Siellä on vanha 60-luvun lopussa veteraanien virkistyspaikaksi rakennettu pieni leirikeskus, joka sisältää ison pirtin ja keittiön. Lisäksi pihapiirissä on iso sauna ja kelpo uimaranta. Tuon Veteraanipirtin vieressä on urheilukenttä. Siis mitä mainioimmat puitteet leirille. Me majoitumme asuntovaunuihin ja -autoihin sekä telttoihin. Yöpyypä jokunen nykyään riippumatossakin. Ja sisämajoitusta haluavat ovat päässeet mummolaan, joka sijaitsee kutakuinkin kilometrin päässä. Merkillepantavaa on, että lähestulkoon kaikki suvun jäsenet ovat olleet aina leirillä. Kaikkein innokkaimpia ovat olleet pikkukoululaiset, joiden muistoissa edellisten vuosien leirit ovat siintäneet kesien kohokohtina. Suuri osa suvun jäsenistä ei tiedä koskaan olleenkaan kesiä ilman sukuleiriä.

Joka vuosi joku sisaruksistani on puolisonsa kanssa tai itsekseen ollut leirin vetäjänä. Kun koko sisarusparvi oli käyty läpi, siirrettiin viestikapula seuraavalle sukupolvelle. Olemme leireilleet jo kokonaista kaksitoista kertaa, eikä loppua näy (leirin vetäjiä kyllä piisaa)! Leirimme ovat olleet varsin järjestäytyneitä. Leirin vetäjät ovat huolehtineet ruokailuvuorojen jakamisesta ja ohjelman organisoinnista. Leiripäivä on alkanut aamupalalla, edeten erinäisten ohjelmien ja ruokailujen vuoropuhelulla aikuisten yösaunan kautta hiljaisuuteen ja yölepoon. Leiri on viikonlopun mittainen. Meille aikuisille se on ollut juuri sopivan mittainen, vaikka lapset ovat useasti ihmetelleetkin leirin lyhyyttä. Viikonloppu on ollut edullinen: ruokakustannukset on jaettu pääluvun mukaan lapsialennus huomioiden.

Vaikka urheilukenttä onkin elänyt kukoistuskauttaan lapsuudessani 70-luvulla, se antaa edelleen mainiot puitteet monenlaiselle liikunnalliselle toiminnalle. Jalkapalloa, pesäpalloa ja lentopalloa on pelattu monena vuonna. Lähes joka leirillä on ollut jonkinlaiset leikkimieliset (tai useinkin vakavamieliset) kilpailut - joko ryhmissä tai yksilölajeina. Hauskinta on ollut silloin, kun iällä ja kunnolla ei ole ollut suurta roolia menestymisessä. Ohjelma on ollut sangen urheilupainotteista, mutta jokaiselle on löytynyt jotain tekemistä, vaikkei pitäisikään erityisemmin pelaamisesta tai kilpailemisesta.

Mummo on huolehtinut paikan varaamisesta sekä avainten noutamisesta ja palauttamisesta. Joka vuosi pirtti on varattu uudelleen seuraavaksi kesäksi. Niinpä tapaamme jälleen ensi kesänä samassa paikassa hiukan edellistä vuotta suuremmalla joukolla! On huikeaa, että ympärillä (vaikkakaan ei aina fyysisesti lähellä) on niin paljon merkityksellisiä ihmisiä. Kyllä suku on vaan hieno juttu!