Vai onko suku sittenkin paras? Minun lapsuudenperheeni on suuri. Vuosien varrella perheeseen on liittynyt ja syntynyt uusia jäseniä niin, että alkuperäinen perhekoko on moninkertaistunut. Koska asumme monella eri paikkakunnalla, useammassa eri maakunnassa, emme näe koko joukolla toisiamme usein. Meitä on niin paljon, ettei meistä juuri kukaan voi kutsua koko laumaa (tätä nykyä yli 70 henkeä) kotiinsa kerralla. Niinpä olemmekin kokoontuneet vuosittain sukuleirille lapsuuden kotipaikkakunnalle. Siellä on vanha 60-luvun lopussa veteraanien virkistyspaikaksi rakennettu pieni leirikeskus, joka sisältää ison pirtin ja keittiön. Lisäksi pihapiirissä on iso sauna ja kelpo uimaranta. Tuon Veteraanipirtin vieressä on urheilukenttä. Siis mitä mainioimmat puitteet leirille. Me majoitumme asuntovaunuihin ja -autoihin sekä telttoihin. Yöpyypä jokunen nykyään riippumatossakin. Ja sisämajoitusta haluavat ovat päässeet mummolaan, joka sijaitsee kutakuinkin kilometrin päässä. Merkillepantavaa on, että lähestulkoon kaikki suvun jäsenet ovat olleet aina leirillä. Kaikkein innokkaimpia ovat olleet pikkukoululaiset, joiden muistoissa edellisten vuosien leirit ovat siintäneet kesien kohokohtina. Suuri osa suvun jäsenistä ei tiedä koskaan olleenkaan kesiä ilman sukuleiriä.
Joka vuosi joku sisaruksistani on puolisonsa kanssa tai itsekseen ollut leirin vetäjänä. Kun koko sisarusparvi oli käyty läpi, siirrettiin viestikapula seuraavalle sukupolvelle. Olemme leireilleet jo kokonaista kaksitoista kertaa, eikä loppua näy (leirin vetäjiä kyllä piisaa)! Leirimme ovat olleet varsin järjestäytyneitä. Leirin vetäjät ovat huolehtineet ruokailuvuorojen jakamisesta ja ohjelman organisoinnista. Leiripäivä on alkanut aamupalalla, edeten erinäisten ohjelmien ja ruokailujen vuoropuhelulla aikuisten yösaunan kautta hiljaisuuteen ja yölepoon. Leiri on viikonlopun mittainen. Meille aikuisille se on ollut juuri sopivan mittainen, vaikka lapset ovat useasti ihmetelleetkin leirin lyhyyttä. Viikonloppu on ollut edullinen: ruokakustannukset on jaettu pääluvun mukaan lapsialennus huomioiden.
Vaikka urheilukenttä onkin elänyt kukoistuskauttaan lapsuudessani 70-luvulla, se antaa edelleen mainiot puitteet monenlaiselle liikunnalliselle toiminnalle. Jalkapalloa, pesäpalloa ja lentopalloa on pelattu monena vuonna. Lähes joka leirillä on ollut jonkinlaiset leikkimieliset (tai useinkin vakavamieliset) kilpailut - joko ryhmissä tai yksilölajeina. Hauskinta on ollut silloin, kun iällä ja kunnolla ei ole ollut suurta roolia menestymisessä. Ohjelma on ollut sangen urheilupainotteista, mutta jokaiselle on löytynyt jotain tekemistä, vaikkei pitäisikään erityisemmin pelaamisesta tai kilpailemisesta.
Mummo on huolehtinut paikan varaamisesta sekä avainten noutamisesta ja palauttamisesta. Joka vuosi pirtti on varattu uudelleen seuraavaksi kesäksi. Niinpä tapaamme jälleen ensi kesänä samassa paikassa hiukan edellistä vuotta suuremmalla joukolla! On huikeaa, että ympärillä (vaikkakaan ei aina fyysisesti lähellä) on niin paljon merkityksellisiä ihmisiä. Kyllä suku on vaan hieno juttu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti