Vuosi kerrostaloelämää takana

Vähän ennen joulua tuli täyteen vuosi kerrostaloasumista. Olemme olleet sangen tyytyväisiä tähän asumismuotoon! Emme ole kaipailleet sen enempää lumitöitä kuin nurmikonleikkuutakaan. Ennen muuttoa pähkäilimme, miten saisimme tavaramme mahtumaan lähes puolet pienempään neliömäärään. Huoli osoittautui lopulta miltei turhaksi. Toki tavaroiden hävitystyötä piti tehdä vimmatusti ja paikalliset kirpputorit saivat viimeisinä päivinä ennen muuttoa (ja vielä muuton jälkeenkin) huushollistamme useammankin kuorman. Mökillekin vietiin peräkärryllinen tavaraa loppusyksystä ja lopulta jäteasemallekin iso kuorma. Muutosta kerroin tässä postauksessa aika lailla vuosi sitten. 

Vajaan kymmenen vuoden ikäinen uusi kotimme oli kutakuinkin muuttovalmis. Teimme pienenpientä pintaremonttia maalamalla joitakin seiniä. Muuton jälkeen asennutimme ikkunoihin sälekaihtimet, makuuhuoneen kaappeihin peililiukuovet sekä teetimme eteiseen peililiukuovellisen kaapin, jonne saimme säilöttyä tavaraa. Kellarikomeromme näyttää melkoisen täydeltä moneen naapuriin verrattuna, mutta mitäpä siitä. Jossain vaiheessa varmasti perkaamme niitäkin tavaroita, kun huomamme, että kaikkea niistäkään ei tarvitse säilyttää. Lisäksi vaihdoin kaikkiin kaappeihin ovenkahvat. Siinäpä ne muutokset olivatkin!

Ensimmäisen mökkireissun kaupunkikodista käsin teimme kevättalvella. Tilasimme ensimmäistä kertaa koko mökkeilymme historiassa aurauksen paikalliselta yrittäjältä. Hän kävi auraamassa pihatien ja parkkipaikan ja laittoi tekstiviestin, kun homma oli valmis. Olipa helppoa ajella suoraan pihaan, vaikka lumipeite oli vielä lähes puoli metriä aurausalueen ulkopuolella. Mökkireissu kerrostalosta käsin ei ollut sen kummempi kuin aiemminkaan omakotitalosta - mukava oli lähteä ja mukava palata taas kotiin!

Kesän vietimme lähes kokonaan mökillä. Teimme kotiin pieniä kaupunkipiipahduksia silloin tällöin ja lapset kävivät kuka milloinkin majoittumassa tyhjään asuntoomme. Koulujen alkaessa rahtasimme taas viherkasvit ja muuta välttämätöntä mökiltä kotiin ja sopeuduimme melko vaivattomasti työarkeen kaupungissa.

Keskusta-asumisessa erityisen mukavaa on ollut se, että pystyimme luopumaan toisesta autostamme. Saimme sen helposti kaupaksi tuttavillemme huhtikuun alussa. Siitä lähtien kuljin koko kevään työmatkani polkupyörällä ja sain suunnilleen vartin hyötyliikuntaa aamuin illoin (=iltapäivisin). Marraskuussa satoi pysyvä lumi kertaheitolla ja siitä alkoi puolestaan työmatkakävely. Aamuisin Penkkiurheilija ajoi työpaikkani kautta ja iltapäivisin kuljin jalan. Vuodenvaihteessa Penkkiurheilijan toimipiste palasi lähes kolmen vuoden evakossaolon jälkeen vanhaan osoitteeseen. Niinpä hän nykyisin koukkaa läheltä työpaikkaani mennäkseen omaansa, jolloin saan aamullakin vajaan kilometrin verran kävelyä. Kunhan pyörätiet sulavat, siirryn taas oman kulkupelin ja sitä myötä omien aikataulujen varaan.

Koko perheellä emme mahdu enää yöpymään tässä kodissa perheen ihanasti laajentuessa. Pari kertaa ollaan kokoonnuttu niin isolla porukalla, että on tarvittu lisämajoitustilaa. Niinä kertoina ollaan varattu hotellihuone parin sadan metrin päässä olevasta hotellista. Näppärä vaihtoehto sekin! Kesällä mahdumme kaikki kuitenkin mökille, jossa asuntovaunu ja aitta toimivat lisämajoitustilana.

Tyytyväisyyttämme on entisestään vain lisännyt sen tosiseikan havaitseminen, että onnistuimme tekemään asuntokauppamme kreivin aikaan. Korona-aika lisäsi kiinnostusta omakotiasumiseen ja juuri silloin, kun laitoimme omamme myyntiin, kysyntä oli huipussaan. Puoli vuotta myöhemmin Ukrainan sodan myötä alkanut energiakriisi heikensi suoralla sähköllä lämpiävien isohkojen talojen kysyntää, joten tilanne olisi toden totta ollut sangen erilainen silloin. 

 

Kolmekymmentä vuotta

Se on pitkä aika. Se on myös pitkä matka yhteistä taivalta. Hääpäivänämme omat vanhempani olivat olleet naimisissa 28 vuotta ja Penkkiurheilijan vanhemmat 31 vuotta. Nuo lukemat tuntuivat tuolloin järjettömän suurilta. Eivätpä tunnu enää. Sitä vastoin appivanhempieni 61 vuoden pituinen avioliitto tuntuu yhäkin melkoiselta saavutukselta. He eivät ajan tavasta poiketen edes olleet kovinkaan nuoria avioituessaan, vaan peräti kolmikymppisiä. 

Juhlimme Tapaninpäivänä olevaa hääpäiväämme tavanomaiseen tapaan vain pienesti (tai totta puhuen ei varsinaisesti ollenkaan), mutta lähdimme pitkän joululomamme mahdollistamana etelän lämpöön nautiskelemaan! Emme olleet koskaan aiemmin käyneet Kanarialla, mutta nyt suuntasimme sinne varman lämmön perässä. Kuinka ollakaan, suunnilleen viikkoa ennen meidän lähtöämme iltapäivälehdet revittelivät otsikoita: "Järkyttävä sää Kanarialla". No myrskyisää oli ollut paikoittain ja joitakin lentoja oli ollut myöhässä muutamia tunteja, mutta järkyttävintä lienee ollut se, että matkailijat eivät voineet loikoa rannalla ja uida meressä jopa muutamaan päivään. 

Meidän lomasäämme Teneriffalla oli loistava: pikkuisen kahdenkymmenen asteen yläpuolella päivisin pysytellyt lämpötila ja leppeä, aurinkoinen sää, joten kyllä meidän kelpasi! Edellisellä reissullamme majoituimme K-16 hotellissa ja se osoittautui lomailevalle opettajapariskunnalle mainioksi lepopaikaksi. Niinpä tälläkin kertaa "lapsivapaa" allasalue oli yksi kriteereistä. Verkkainen eläkeläismeininki sopi meille jälleen erinomaisesti.

Vietimme paljon aikaa hotellimme allasalueella lueskellen, äänikirjoja kuunnellen ja ristikoita ratkoen. Hotellissa oli pieni kuntosali, jota olimme ajatelleet käyttää enemmänkin, mutta lopulta kävimme siellä vain kerran. Kävelimme rantareittiä omasta kohteestamme Costa Adejesta lähikylään La Caletaan ja takaisin. Matkaa kertyi kuutisen kilometriä. Pidimme jäätelö- ja juomatauon jossain vaiheessa ja pysähtelimme tuon tuosta kuvaamaan maisemia. Sangen leppoisaa käveleskelyä siis.

Retkeilimme omatoimisesti saaren pääkaupunkiin Santa Cruziin paikallisbussilla. Pahaksi onneksemme valitsimme kaupunkipäiväksemme uudenvuodenpäivän sen enempiä ajattelematta. Omassa turistikohteessa sijaitsevassa hotellikeskittymässämme ei tuntunut olevan väliä onko arki vai pyhä, sama hulina oli kaiken aikaa. Sitä vastoin Santa Cruz oli hyvin hiljainen. Tuntui siltä, että miltei koko kaupunki oli kiinni. Kaupat luonnollisestikin, mutta suurin osa ruokapaikoistakin oli suljettu. Kaiken kukkuraksi puin ihan liikaa vaatetta ylleni, joten en oikein voinut nauttia lämmöstä ja kesästäkään täysin siemauksin. Kävimme kuitenkin Parque García Sanabrian puistossa, jossa oli mm. alla näkyvä kukkaiskello. Hyppäsimme ratikan kyytiin ja suuntasimme Unescon maailmanperintökohteeseen, La Lagunan kaupunkiin, joka on ollut aiemmin Teneriffan pääkaupunki. Valitettavasti sekin vaikutti lähes kuolleelta ja koska etsimme nälkäisinä ruokapaikkaa löytämättä ainuttakaan kelvollista, koko paikka tuntui hivenen ankealta. 

Selkeästi olimme vähän huonolla asenteella ja ehkä myös hiukan liian suurin odotuksin liikkeellä, koska nyt jälkikäteen kuvia katsellessa kumpikin paikka näyttää ihan mukavalta. Epäilemättä opaskirjan kuvaukset "vilkkaasta ja ihastuttavasta kaupungista" loivat omat ennakkokäsitykset. Reissu ei suinkaan ollut turha, koska näimme bussin ikkunasta paljon sellaista, jota emme olisi muuten nähneet.

Emme olleet etukäteen suunnitelleet reissuamme kovinkaan paljon, mutta olimme kuitenkin päättäneet tehdä retken Teidelle. Pico del Teide on maailman kolmanneksi korkein tulivuori ja korkein vuori Kanarian saarilla. Tulivuori on purkautunut viimeksi vuonna 1909 ja se kuuluu niiden 16 tulivuoren joukkoon, joita kansainväliset vulkanologit seuraavat. Osallistuimme opastetulle retkelle, jonne lähdimme hotellin läheiseltä bussipysäkiltä. Bussimatkan ensimmäinen puoli tuntia ja vähän ylikin kului siihen, että kiertelimme hakemassa muita retkeläisiä eri hotelleilta lähikylistä saakka. Retken opastus oli englanniksi, ranskaksi ja italiaksi. Olikin hauska kuunnella opasta, jonka vahva espanjalaisaksentti sai englanninkin kuulostamaan ajoittain romaaniselta kieleltä.

Bussin kivutessa ylöspäin kohti Teideä näimme mielenkiintoisia maisemia, joissa vuorottelivat kanarianmäntymetsiköt ja laavakentät. Pysähdyimme jossain kohtaa jaloittelemaan ja kuvaamaan. Sää oli selkeä ja näimme viereisen La Gomeran saarenkin selkeästi. 

Bussi kierteli Teiden kansallispuiston halki. Myös tuo kansallispuisto on ollut Unescon maailmanperintökohde vuodesta 2007 saakka. Jäimme bussista köysirata-asemalla, joka sijaitsi 2356 metrin korkeudella. Sen yläasema puolestaan oli 3555 metrin korkeudessa lumirajan yläpuolella. Saimme jonotella melkoisen kauan, mutta olihan se kaiken vaivan arvoista. Kaapelihissin matka yli kilometrin verran ylöspäin oli huikea elämys. Ylhäällä oli toden totta lunta ja lämpötila oli luultavasti vähän nollan yläpuolella, mutta ei kuitenkaan niin reilusti, että köysirata-aseman tasanteen kaikki lumet olisivat sulaneet. Lunta oltiin poistamassa usean henkilön voimin paraikaa. Tiesimme retken ennakkotiedotuksen ansiosta, että huipulla voi olla kylmä, mutta kylmyys taisi silti vähän yllättää. Olimmehan juuri tottuneet Suomen talvesta tulleina leppeään kesäiseen säähän ja sitten yhtäkkiä oltiinkin taas talvisäässä. 

Köysirata-aseman yläasemalta oli huipulle matkaa vielä 200m. Huipulle olisi voinut kiivetä, jos olisi hankkinut etukäteen luvan. Se ei kuitenkaan kiinnostanut meitä niin paljon, että olisimme ryhtyneet lupaa anomaan. Ilmeisesti se olisi ollut melko vaivaton juttu (sen luvan anominen nimittäin), mutta meille oli ihan riittämiin korkeutta jo tuossa 3555 metrissäkin. 

Rentouduimme lomalla hyvin ja pääsimme irrottautumaan arjesta. Olin ostanut Penkkiurheilijalle joululahjaksi parisuhteen keskustelukortit ja niiden avulla saimme monen monta syvällistä keskusteluhetkeä! Lämmin suositus tuollaisille korteille, jos tunteista ja omista ajatuksista puhuminen on ajoittain haasteellista jommalle kummalle tai vaikka kummallekin.

Palasimme kotiin yölennon jälkeen vähän ryytyneinä, mutta pian arki imaisi taas otteeseensa ja sitä myötä vuorokausirytmi palautui omalle aikavyöhykkeelle sopivaksi. Kotiinpaluupäivänä pakkasta oli rapiat kymmenen astetta. Ikävä kyllä sää lauhtui nopeasti ja nyt, kun vesisade on sulattanut suuren osan lumesta, toivon talven vielä palaavan. Muutama kuukausi vielä, niin sitten kevät on jo koittanut ja mökkikin kutsuu jälleen!

Syksypuuhia

Niinpä vaan taas koitti arkisen aherruksen keskellä syysloma, joka sisälsi tänä vuonna varsin monipuolista tekemistä niin kotona kuin mökilläkin. Viikon pätkään saatiin mahtumaan monia mukavia kohtaamisia sekä ystävien että omien lasten kanssa. 

Mökillä viivyttiin kolmen yön verran. Tuona aikana ehdittiin retkeillä, haravoida, nostaa vedestä vesipumppu ja laiturin portaat, tyhjentää rännit, siirtää grilli ja tiskauspaikka talvisäilöön, kääntää vene ja tehdä monen monta muutakin pientä syyspuuhaa. Nuohoojaparivaljakko kävi viimeisenä mökkipäivänämme, ja nytpä voikin huolettomana taas poltella takkaa ja kiuasta seuraavat kolme vuotta! Takan hormista löytyi muutama muumioitunut lepakko. Aika ällöttävää, mutta onneksi emme tienneet niiden olevan siellä. Penkkiurheilija tukki keittiön lattiasta muutaman ison reiän, joista todennäköisesti on vipeltänyt siimahäntiä sisälle. Hiirten jätöksiä on ollut joka kerta syksyllä käydessä. Niitä on löytynyt ympäri mökkiä sieltä täältä. Toivottavasti nuo olivat niiden ainoat reitit!

Näihin kuviin ja tunnelmiin päättyi mökkikausi 2022. Saatamme hyvinkin vielä piipahtaa syksyn aikana mökillä, mutta mitään pakottavaa tarvetta ei kuitenkaan ole. Jo lokakuun puolivälissä aikaisin laskeutuva totaalinen pimeys ja kylmät huussireissut ovat sen verran ankeita, että kesäkodin veroisesta asumisesta ei tavoita kuin pienenpienen hippusen. 

Pizzaharjoittelua

Penkkiurheilijan haaveena on ollut jo pidempään hankkia mökille pizzauuni, kevyt, kaasulla toimiva sellainen. Minusta on vanhemmiten tullut kaikkea turhaa roinaa karttava. Pari vuotta kestäneellä muuttoon liittyneellä tavaran karsinnalla lienee oma osuutensa asiaan. Yhtä kaikki, olin melko tiukkana asian suhteen. Jos sellainen hankitaan, sillä ei tulla paistamaan mitä tahansa pizzaa, vaan siinä tapauksessa koko hommaan pitää asennoitua pieteetillä ja asiaan pitää perehtyä perusteellisesti. Tapasimme kesäloman puolivälin paikkeilla Penkkiurheilijan kurssikaverin ja kämppiksen vuosien takaa. Tämä oli ostanut Ooni -pizzauunin puolisolleen syntymäpäivälahjaksi reilu vuosi sitten ja hän lupasi pitää Penkkiurheilijalle pizzakoulua. Sehän kuulosti hyvältä. Etenkin kun suunnitelmaan lisättiin pieni moottoripyöräreissu Pohjois-Savoon, jossa kyseinen pariskunta asustelee.

Penkkiurheilija sai opetusillan ja koko porukka niin herkulliset pizzat, että minäkin vakuutuin hankinnan tarpeellisuudesta. Palattuamme taas "kotiin" mökille, selvitimme saisimmeko uunin hankittua mökkipaikkakunnaltamme. Se ei onnistunut, joten teimme ostosmatkan yhteen lähikaupungeistamme. Sieltä löytyi uunin, pizzalapion, opaskirjan, paistomittarin ja säilytysrasioiden lisäksi monenlaista muutakin tarpeellista aina korkokengistä puhelimen kuoriin saakka.

Pizzamestarin ja Pizzanpaistajien kirjan opeilla alkoi meidän perheen pizzaharrastus. Halusin, että tämä on Penkkiurheilijan (jatkossa nimittänen häntä ehkä jo Pizzamestariksi) oma juttu, kuten tuntuu olevan aika monessa perheessä (miehen juttu nimittäin). Hän aloitti pakastetaikinoista. Jo ensimmäisitä pizzoista tuli ihan kelvollisia, mutta kerta kerralta pizzat ovat parantuneet.

Vietimme elokuun lopussa mökillä kesän ainoaa perheviikonloppua, jolloin saimme paikalle miltei kaikki perheenjäsenet. Kahdesta poissaolleesta toinen lähti jo uudelle opiskelupaikkakunnalleen ja toinen oli eräreissulla pohjoisessa. Penkkiurheilija sai kuitenkin pyörittää pizzeriaa muulle porukalle. Kymmenen pizzaa riitti hyvin, kun jaettiin kukin pizza maisteluannoksiin. Ei tarvinnut syödä vain yhtä lajia, vaan palan kutakin. Hyvin onnistuivat ja maistuivat myös jälkikasvulle.

Pizzauuni on siis ollut hyvä investointi. Nyt, kun mökki on jo laitettu talviteloille, uuni siirtyi kaupunkiin parvekkeelle. Yhdet pizzat on jo ehditty syödä parvekepaistollakin. Hyvin toimi! Seuraava steppi on tehdä itse taikina. Siihenkin on onneksi olemassa grammantarkat ohjeet.

Rantakivirallia

Seitsemän vuotta sitten mökin ranta näytti hyvin erilaiselta. Kävimme katsomassa mökkiä ensimmäisen kerran toukokuun alkupuolella ja tuolloin vesi oli vielä tosi korkealla. Huolimatta siitä, että näin jälkikäteen katseltuna sekä mökki että piha näyttivät melkoisen ankeilta, päädyimme ostamaan mökin. Näimme tuolloin jo kaiken sen potentiaalin, joka paikalla oli. Pientä jalostustyötä on tarvittu ja lisäksi optimismia, ripaus jos toinenkin.

Ensimmäisenä mökkikesänämme perkasin rantaa ja sieltä löytyi aikanaan tehty kiveys. Vuosien saatossa rannan sammalet olivat ryömineet kivien päälle peittäen ne toisin paikoin kokonaan. Oli aika homma kaivella ne esille. Lopputulokseen olin tyytyväinen. Jonkin aikaa...

Viime kesänä haettiin lähiympäristöstä kiviä, joita käytettiin mm. kivikkopuutarhan tekoon. Kiviä jäi kuitenkin aika paljon ylikin, joten kasasimme ne yhden koivun juurelle odottelemaan tulevia projekteja. Niiden aika koitti ikkunaremontin ja muutamien reissujen jälkeen. Vaikka edellisestä rannan siistimisestä ei ollut edes vuosikymmentä, luonto oli alkanut jälleen vallata ihmisen rakennelmia. Niinpä päätin kaivaa aiemmat kivet kunnolla esille ja korvata ne isoilla kivillä, joiden päälle sammal ja nurmikko ei ihan niin helposti kasva.

Lämpimällä säällä on aina mukava työskennellä, mutta puuha oli ajoittain kyllä varsin hikistä. Kävin työn lomassa jopa muutaman kerran uimassakin, vaikka muuten elokuun jo vähän viilentynyt järvivesi ei ole liioin houkutellutkaan. Kovaksi homman teki lähinnä se, että maa-ainesta piti kaivaa lapiolla toisin paikoin melko reippaastikin ja siellä täällä risteili puunjuuria aiemmin nurmikkoalueella olleiden puiden jäänteinä. 

Samalla kertaa siistittiin toistuvasti vesovia leppiä ja Penkkiurheilija hakkasi kirveellä muutaman lepän kannon ja niiden juuria, jotta kasvu tyrehtyisi. Toivottavasti ranta ei ole taas muutaman vuoden kuluttua ison perkauksen tarpeessa!

Uusi ikkuna

Pidän paljon Huvila & Huussi -ohjelmasta. Siinä tehdään toisinaan valtavia muutoksia oletettavasti hyvin suurella budjetilla. Se puoli ei minusta ole niin kiinnostavaa tai no, onhan sekin, mutta erityisen mielenkiintoista on nähdä sellaiset muutokset, jotka eivät välttämättä ole kovin vaivalloisia toteuttaa tai poskettoman kalliita, vaikka muuttavatkin kohdetta paljon. Kyseisestä ohjelmasta (tai jostain vastaavasta) sain idean tuoda lisää valoa mökkiin.

 Vanha ulko-ovi oli jo vähän krenkka, tiivisteet irtoilivat ja ovenkahvakin oli jo kertaalleen vaihdettu. Niinpä ajattelin, että koko järvenpuoleinen seinä avataan ja tilalle asennetaan lasiliukuoviseinä. Etsiskelin netistä erilaisia vaihtoehtoja ja huomasin, että laadukkaat mallit olivat myös kovin hinnakkaita. Pohdin myös sitä, onko liukuovi tässä välttämättä käytännöllinen. Päädyin sitten tilaamaan talvella suuren ikkunan ja lasioven. Mitat otettiin kevättalven ensimmäisellä mökkireissulla ja toki Penkkiurheilijankin mielipidettä oli kyselty. Hän kuitenkin tapansa mukaan jarrutteli, kun arveli joutuvansa hommiin. Olin kyllä vakuutellut, että voisimme aivan hyvin tilata paikallisenkin tekijän. Ihan varmasti paikkakunnalta löytyisi ammattilaisia tekemään. Kun luottoraksatalkoolainen, Metsuri, ilmoitti olevansa halukas tulemaan hommaan mukaan, Penkkiurheilija ilmoitti, että ulkopuolisia ei tarvita! 

Niinpä laitoin viestiä melkoisen monelle ikkunafirmalle ja hämmästyksekseni sain kuin sainkin paljon vastauksia. Olin alemmuudentuntoisena ajatellut, että tällainen pikkutilaus ei välttämättä kiinnostaisi isoja firmoja, mutta väärässä olin. Päädyin tilaamaan tuotteet Pihlalta. Saimme toimituksen sovittua kesäkuun toiselle viikolle, jolloin olimme ehtineet tulla jo lomanaloitusreissulta Madeiralta. Ikkunatoimitus tuli sovitusti pihalle. Suojasimme sen vielä omatoimisesti pressulla, kun tiesimme sen joutuvan olemaan ulkona juhannukseen saakka.

Juhannusviikolla aloitimme Penkkiurheilijan kanssa valmistelut. Siirsimme yläterassilta kaikki tavarat pois. Penkkiurheilija irroitti listoja ja teki muitakin etukäteisvalmisteluja. Metsuri ja rouvansa (Penkkiurheilijan pikkusisko) saapuivat juhannusaattoa edeltävänä iltana, jolloin remontti alkoi. Sitä jatkettiin juhannusaattona ja ennenkuin aatto vaihtui juhannuspäiväksi, ikkuna ja ovi olivat paikallaan. Pieniä kommervenkkejä oli matkassa, mutta taitavalla tuumailulla ja toteutuksella ne saatiin selätettyä. Ikkunan kuljettaminen parkkipaikalta ylös mökin terassille oli oma lukunsa. Insinööritaidoista ja joukkovoimasta oli siinä puuhassa verraton apu. Oma osuuteni rajoittui lähinnä ruokahuoltoon, satunnaisiin nostoihin ja kiinnipitoihin sekä ajoittaisiin hallitsemattomiin hihityksiin kälyn kanssa. Tilanne oli nimittäin hetkittäin hiukan tragikoominen. Sää oli noina päivinä helteinen ja remontoijien onneksi me vietimme suurimman osan ajasta kelluen järvellä uimarenkainemme poissa jaloista.

Juhannuspäivän puolelle jäi vielä joitakin viimeistelyjuttuja sekä uuden sähkölukon toimintojen opettelua. Se kun pimpotteli joka kerta sulkeutuessaan pienen sävelmän ja lukkiutui samalla. Käyttöohjeita tavaten säädöt onnistuivat hyvin. 

Lopulliset viimeistelyt, kuten ikkunanpielilautojen kiinnitys ja maalaus, tehtiin vasta pienen vaunureissun jälkeen. Vanhempi tyttäristä pääsi mukaan maalaushommiin. Ja kuten tiedetään, remonteilla on tapana vähän laajeta, ja niin kävi tälläkin kertaa. Uuden ikkunan kautta sisälle avautuvaa maisemaa ihaillessa silmäni osuivat toistuvasti räystään alla oleviin verhoilulautoihin, jotka näyttivät turhan pitkiltä. Kun olin niitä aikani katsellut eri puolilta, totesin, että niitä voisi lyhentää reilusti. Ja Penkkiurheilija otti jälleen Makitansa ja sahasi ne pois häiritsemästä. Sekään ei ollut ihan niin yksinkertaista kuin olin ajatellut, mutta onnistui erinomaisesti kuitenkin.

Remontin valmistumisesta on jo yli kuukausi, mutta yhä ihastelen päivittäin valoisuutta ja avaruutta, jonka muutos toi. Lisäksi uusi lukko on ollut tosi kätevä. Se toimii koodilla sekä muutamalla lätkällä, joita emme ole vielä tainneet käyttää kertaakaan, kun koodi on niin näppärä. 

Toki seuraava juttu on sitten poistaa ikkunan edestä kaide ja tehdä uudet, leveät portaat. Se on kuitenkin ensi kesän juttu se!