Joulu, versio 2

Kyllä joulu on sentään ihanaa aikaa! Nyt kun lapset ovat jo isoja, joulu ei ole enää jännitystä ja säpinää, vaan enemmänkin tunnelmaa ja meille melko harvinaista yhdessäoloa. Muutama päivä ihan vain oman perheen kesken leppoisassa tunnelmassa lautapelejä pelaillen ja lapsuusmuistoja kertaillen on ihan parasta. 

Vaikka jouluaaton illallisella oli runsaasti erilaista syötävää, joukossamme on edelleen muutama nirso yksilö, joka kokoaa annoksensa lähes yksinomaan kinkusta ja perunoista. Tämän ennakoiden olin ostanut kinkkuja kaksin kappalein. Yllätyin silti siitä, että toinen kinkku piti laittaa uuniin jo joulupäivän aamuna. Ensimmäinen kinkku oli sentään yli viisikiloinen luuton juhlakinkku.



Meidän perheen jouluperinteisiin kuuluu joulurauhanjulistuksen kuuntelu/katselu. Tämä perinne on peräisin meidän kummankin lapsuudenkodeista. Silloin se aina kuunneltiin radiosta ja sitä kuunnellessa tuli luotua oma mielikuva Vanhasta Suurtorista Brinkkalan taloineen. Muutettuani myöhemmin Turkuun opiskelemaan tulivat tutuiksi ja arkipäiväisiksi niin tuo tori, kuin tuomiokirkon kellojen äänikin. Tänä vuonna meitä kökötti sohvalla tasan kolme tyyppiä seuraamassa joulurauhan julistamisen seremoniaa: itseni lisäksi Penkkiurheilija ja vanhin tytär. Muille perheenjäsenille hetki oli aivan liian varhainen.



Kuopus tahtoi välttämättä piparkakkutalon. Hellyin hankkimaan valmiin vain kokoamista ja koristelua vailla olevan mallin. Lähes itsenäisesti neiti tuon teki, vaikka voimat jossain vaiheessa uupuivatkin ja koristelin mökin loppuun. Sain sittemmin häneltä todistajien läsnäollessa vakuutuksen, että meidän perheeseen ei enää laiteta moista, kun loppujen lopuksi on aika työläs (puolivalmiinakin), eikä ole välttämättä erityisen kaunis ja syömishetken koittaessa se ei enää maistukaan juuri kenellekään.

Papin perheessä kasvaneena joulukirkko kuului lapsuudessani itsestäänselvästi joulunajan tapahtumiin. Omassakin perheessä aattohartaus on jokavuotinen perinne. Jouluaamun kirkkoonkin on lähdetty toisinaan ja muutaman kerran käyty myös jouluyön messussa. Kynttilöitä emme ole vieneet hautausmaalle, kun olemme kumpikin niin onnekkaita, ettemme ole vielä menettäneet vanhempiamme, ja lapsuudessamme kuolleet lähisukulaiset on haudattu kirkkomaihin muualle Suomeen.

Rauhaisa joulunaika on jo takana. Kaikki muut jatkavat lomailuaan, paitsi alikersantti, joka käväisi jo kasarmilla palatakseen muutaman päivän kuluttua kotiin viettämään uutta vuotta. Tai tarkemmin tuo nuoriso-osaston siipi aikoo lähteä mökille uudeksi vuodeksi!

Joulu, versio 1

Monella bloggaajalla on tapana kuvata vain menestystä ja kauniita asioita omasta elämästään. Itse olen melko inhorealisti. Elämä nyt vaan on sellaista, että tuon tuostakin tapahtuu jotain ennakoimatonta ja epämieluisaa, joka on vähällä lannistaa pienen ihmisen kokonaan. Joulun 2016 voisi kuvailla näin:

Varattiin kilotolkulla joulusuklaata. Yksi toisensa perään namit hupenivat kuitenkin niin, että aatonaattona kuopus (joka oli koko joulunalusviikon kinunnut karkkeja menestyksekkäästi) oli aivan epätoivoinen tajutessaan joulunpyhien olevan vasta edessä päin.

Kiivaasta polttamisesta johtuen lyhtykynttilä oli jo aivan lopussa joulunalusviikon puolivälissä, vaikkei sitä oltu edes poltettu molemmista päistään!

Lempikukkani amaryllis pahastui jostain niin, että lupaavasti alkanut kukinta jäi nuupahtaneelle nuppuasteelle. Ja huolimatta elvytysyrityksistä (sidonta ja lempeä jutustelu näin ensiapuna mainitakseni), se ei päässyt paraatipaikalle olohuoneen sohvapöydälle, vaan jäi kököttämään kodinhoitohuoneen pöydälle apeana.

Suloinen pikku lasienkeli oli ripustettu huolellisesti kuuseen. Ensimmäistä kertaa eläessäni kohtasin katastrofin nimeltä kaatunut joulukuusi. Luulin, että sellaista tapahtuu vain sellaisissa perheissä, joissa nautitaan miestä väkevämpää ja hojelletaan sen vuoksi huoneen laidasta laitaan. Tai perheissä, joissa on raisuja lapsia ja/tai lemmikkejä. Meillähän ei ole luonnollisestikaan kumpiakaan (ainoastaan hyvinkasvatettuja yksilöitä kummassakin lajissa). Mutta niin vain kuusi rojahti pötkölleen. Ja vieläpä ilman syytä. Ellei nyt syyksi laske sitä, että runko oli melkoisen kiero. Ja että äiti ei osallistunut kuusen pystytykseen ja koristeluun lainkaan (paitsi rekonstruktio-osuuden koittaessa). Lopputulema oli siis se, että pikku enkeliparka on tätä nykyä ilman ripustusnarua, sädekehää ja ehkä pientä palaa päälakeakin.

Huolimatta munakellosta, vankasta kokemuksesta ja valppaudesta pari pellillistä piparkakkuja ruskistui aivan liikaa. Tänä vuonna olin vieläpä tehnyt taikinaa vain puolet tavanomaisesta määrästä, koska syötävää nyt vain on aina niin valtavasti ja monesti pipareita on jäljellä vielä tammikuussakin. Onneksi Penkkiurheilija naposteli epähuomiossa kaikki epäonnistuneet peräjälkeen kuunnellessaan perheen naisväen värikkäitä tarinoita.

Joulun odotusta

Tänä vuonna emme aio käydä mökillä joululomalla. Niinpä jouluiset ajatukset keskittyvät tänne kotikonnuille. Joululomalla juhlitaan vanhimman tyttäremme valmistumista ja taidamme muuttaa hänet uudelle paikkakunnalle aloittamaan loistokasta työuraansa. Opetussuunnitelmauudistuksen myötä kaupungissamme ei anneta oppilaille "joulutodistuksia", joten työtaakka keveni jonkin verran tässä kohtaa ja joulunalusaikaa voi käyttää hitusen enemmän vaikkapa siivoukseen ja leipomiseen löhöilyyn. Penkkiurheilija on vuosikausia luvannut viedä minut Porvooseen joulumarkkinoille ja tänä vuonna se retki vihdoin toteutui! 

Jouluista oli niin ulkona vanhassa kaupungissa, kuin sisällä Taidetehtaallakin. Kaunista ja tunnelmallista! Oli myös ilahduttavaa nähdä, että kyllä käsintekijöitä vielä riittää, vaikka teollinen halpatuotanto niin voimakkaasti hallitseekin monia markkinoita. 

 Mukaan tarttui kuivattuja metsäsienikeittoaineksia, lasinen kaulakoru, puinen patavahti, sulatatud suitsujuust sekä purkillinen merirosvosilakkaa. Näiden lisäksi toki myös aimo ripaus joulumieltä!

Jäljellä on vielä muutama työpäivä ja illalla pidettävä joulujuhla, jossa ihanat ekaluokkalaiseni esittävät koulumme perinteiden mukaisesti tonttuleikin. Hiukan jännittää mahtaako joku tupsahtaa lavalta alas, kaivella nenäänsä tai riehaantua kesken esityksen. Yhtä kaikki, hellyttäviähän he ovat jok'ikinen.