Monella bloggaajalla on tapana kuvata vain menestystä ja kauniita asioita omasta elämästään. Itse olen melko inhorealisti. Elämä nyt vaan on sellaista, että tuon tuostakin tapahtuu jotain ennakoimatonta ja epämieluisaa, joka on vähällä lannistaa pienen ihmisen kokonaan. Joulun 2016 voisi kuvailla näin:
Varattiin kilotolkulla joulusuklaata. Yksi toisensa perään namit hupenivat kuitenkin niin, että aatonaattona kuopus (joka oli koko joulunalusviikon kinunnut karkkeja menestyksekkäästi) oli aivan epätoivoinen tajutessaan joulunpyhien olevan vasta edessä päin.
Kiivaasta polttamisesta johtuen lyhtykynttilä oli jo aivan lopussa joulunalusviikon puolivälissä, vaikkei sitä oltu edes poltettu molemmista päistään!
Lempikukkani amaryllis pahastui jostain niin, että lupaavasti alkanut kukinta jäi nuupahtaneelle nuppuasteelle. Ja huolimatta elvytysyrityksistä (sidonta ja lempeä jutustelu näin ensiapuna mainitakseni), se ei päässyt paraatipaikalle olohuoneen sohvapöydälle, vaan jäi kököttämään kodinhoitohuoneen pöydälle apeana.
Suloinen pikku lasienkeli oli ripustettu huolellisesti kuuseen. Ensimmäistä kertaa eläessäni kohtasin katastrofin nimeltä kaatunut joulukuusi. Luulin, että sellaista tapahtuu vain sellaisissa perheissä, joissa nautitaan miestä väkevämpää ja hojelletaan sen vuoksi huoneen laidasta laitaan. Tai perheissä, joissa on raisuja lapsia ja/tai lemmikkejä. Meillähän ei ole luonnollisestikaan kumpiakaan (ainoastaan hyvinkasvatettuja yksilöitä kummassakin lajissa). Mutta niin vain kuusi rojahti pötkölleen. Ja vieläpä ilman syytä. Ellei nyt syyksi laske sitä, että runko oli melkoisen kiero. Ja että äiti ei osallistunut kuusen pystytykseen ja koristeluun lainkaan (paitsi rekonstruktio-osuuden koittaessa). Lopputulema oli siis se, että pikku enkeliparka on tätä nykyä ilman ripustusnarua, sädekehää ja ehkä pientä palaa päälakeakin.
Huolimatta munakellosta, vankasta kokemuksesta ja valppaudesta pari pellillistä piparkakkuja ruskistui aivan liikaa. Tänä vuonna olin vieläpä tehnyt taikinaa vain puolet tavanomaisesta määrästä, koska syötävää nyt vain on aina niin valtavasti ja monesti pipareita on jäljellä vielä tammikuussakin. Onneksi Penkkiurheilija naposteli epähuomiossa kaikki epäonnistuneet peräjälkeen kuunnellessaan perheen naisväen värikkäitä tarinoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti