Syksypuuhia

Niinpä vaan taas koitti arkisen aherruksen keskellä syysloma, joka sisälsi tänä vuonna varsin monipuolista tekemistä niin kotona kuin mökilläkin. Viikon pätkään saatiin mahtumaan monia mukavia kohtaamisia sekä ystävien että omien lasten kanssa. 

Mökillä viivyttiin kolmen yön verran. Tuona aikana ehdittiin retkeillä, haravoida, nostaa vedestä vesipumppu ja laiturin portaat, tyhjentää rännit, siirtää grilli ja tiskauspaikka talvisäilöön, kääntää vene ja tehdä monen monta muutakin pientä syyspuuhaa. Nuohoojaparivaljakko kävi viimeisenä mökkipäivänämme, ja nytpä voikin huolettomana taas poltella takkaa ja kiuasta seuraavat kolme vuotta! Takan hormista löytyi muutama muumioitunut lepakko. Aika ällöttävää, mutta onneksi emme tienneet niiden olevan siellä. Penkkiurheilija tukki keittiön lattiasta muutaman ison reiän, joista todennäköisesti on vipeltänyt siimahäntiä sisälle. Hiirten jätöksiä on ollut joka kerta syksyllä käydessä. Niitä on löytynyt ympäri mökkiä sieltä täältä. Toivottavasti nuo olivat niiden ainoat reitit!

Näihin kuviin ja tunnelmiin päättyi mökkikausi 2022. Saatamme hyvinkin vielä piipahtaa syksyn aikana mökillä, mutta mitään pakottavaa tarvetta ei kuitenkaan ole. Jo lokakuun puolivälissä aikaisin laskeutuva totaalinen pimeys ja kylmät huussireissut ovat sen verran ankeita, että kesäkodin veroisesta asumisesta ei tavoita kuin pienenpienen hippusen. 

Pizzaharjoittelua

Penkkiurheilijan haaveena on ollut jo pidempään hankkia mökille pizzauuni, kevyt, kaasulla toimiva sellainen. Minusta on vanhemmiten tullut kaikkea turhaa roinaa karttava. Pari vuotta kestäneellä muuttoon liittyneellä tavaran karsinnalla lienee oma osuutensa asiaan. Yhtä kaikki, olin melko tiukkana asian suhteen. Jos sellainen hankitaan, sillä ei tulla paistamaan mitä tahansa pizzaa, vaan siinä tapauksessa koko hommaan pitää asennoitua pieteetillä ja asiaan pitää perehtyä perusteellisesti. Tapasimme kesäloman puolivälin paikkeilla Penkkiurheilijan kurssikaverin ja kämppiksen vuosien takaa. Tämä oli ostanut Ooni -pizzauunin puolisolleen syntymäpäivälahjaksi reilu vuosi sitten ja hän lupasi pitää Penkkiurheilijalle pizzakoulua. Sehän kuulosti hyvältä. Etenkin kun suunnitelmaan lisättiin pieni moottoripyöräreissu Pohjois-Savoon, jossa kyseinen pariskunta asustelee.

Penkkiurheilija sai opetusillan ja koko porukka niin herkulliset pizzat, että minäkin vakuutuin hankinnan tarpeellisuudesta. Palattuamme taas "kotiin" mökille, selvitimme saisimmeko uunin hankittua mökkipaikkakunnaltamme. Se ei onnistunut, joten teimme ostosmatkan yhteen lähikaupungeistamme. Sieltä löytyi uunin, pizzalapion, opaskirjan, paistomittarin ja säilytysrasioiden lisäksi monenlaista muutakin tarpeellista aina korkokengistä puhelimen kuoriin saakka.

Pizzamestarin ja Pizzanpaistajien kirjan opeilla alkoi meidän perheen pizzaharrastus. Halusin, että tämä on Penkkiurheilijan (jatkossa nimittänen häntä ehkä jo Pizzamestariksi) oma juttu, kuten tuntuu olevan aika monessa perheessä (miehen juttu nimittäin). Hän aloitti pakastetaikinoista. Jo ensimmäisitä pizzoista tuli ihan kelvollisia, mutta kerta kerralta pizzat ovat parantuneet.

Vietimme elokuun lopussa mökillä kesän ainoaa perheviikonloppua, jolloin saimme paikalle miltei kaikki perheenjäsenet. Kahdesta poissaolleesta toinen lähti jo uudelle opiskelupaikkakunnalleen ja toinen oli eräreissulla pohjoisessa. Penkkiurheilija sai kuitenkin pyörittää pizzeriaa muulle porukalle. Kymmenen pizzaa riitti hyvin, kun jaettiin kukin pizza maisteluannoksiin. Ei tarvinnut syödä vain yhtä lajia, vaan palan kutakin. Hyvin onnistuivat ja maistuivat myös jälkikasvulle.

Pizzauuni on siis ollut hyvä investointi. Nyt, kun mökki on jo laitettu talviteloille, uuni siirtyi kaupunkiin parvekkeelle. Yhdet pizzat on jo ehditty syödä parvekepaistollakin. Hyvin toimi! Seuraava steppi on tehdä itse taikina. Siihenkin on onneksi olemassa grammantarkat ohjeet.

Rantakivirallia

Seitsemän vuotta sitten mökin ranta näytti hyvin erilaiselta. Kävimme katsomassa mökkiä ensimmäisen kerran toukokuun alkupuolella ja tuolloin vesi oli vielä tosi korkealla. Huolimatta siitä, että näin jälkikäteen katseltuna sekä mökki että piha näyttivät melkoisen ankeilta, päädyimme ostamaan mökin. Näimme tuolloin jo kaiken sen potentiaalin, joka paikalla oli. Pientä jalostustyötä on tarvittu ja lisäksi optimismia, ripaus jos toinenkin.

Ensimmäisenä mökkikesänämme perkasin rantaa ja sieltä löytyi aikanaan tehty kiveys. Vuosien saatossa rannan sammalet olivat ryömineet kivien päälle peittäen ne toisin paikoin kokonaan. Oli aika homma kaivella ne esille. Lopputulokseen olin tyytyväinen. Jonkin aikaa...

Viime kesänä haettiin lähiympäristöstä kiviä, joita käytettiin mm. kivikkopuutarhan tekoon. Kiviä jäi kuitenkin aika paljon ylikin, joten kasasimme ne yhden koivun juurelle odottelemaan tulevia projekteja. Niiden aika koitti ikkunaremontin ja muutamien reissujen jälkeen. Vaikka edellisestä rannan siistimisestä ei ollut edes vuosikymmentä, luonto oli alkanut jälleen vallata ihmisen rakennelmia. Niinpä päätin kaivaa aiemmat kivet kunnolla esille ja korvata ne isoilla kivillä, joiden päälle sammal ja nurmikko ei ihan niin helposti kasva.

Lämpimällä säällä on aina mukava työskennellä, mutta puuha oli ajoittain kyllä varsin hikistä. Kävin työn lomassa jopa muutaman kerran uimassakin, vaikka muuten elokuun jo vähän viilentynyt järvivesi ei ole liioin houkutellutkaan. Kovaksi homman teki lähinnä se, että maa-ainesta piti kaivaa lapiolla toisin paikoin melko reippaastikin ja siellä täällä risteili puunjuuria aiemmin nurmikkoalueella olleiden puiden jäänteinä. 

Samalla kertaa siistittiin toistuvasti vesovia leppiä ja Penkkiurheilija hakkasi kirveellä muutaman lepän kannon ja niiden juuria, jotta kasvu tyrehtyisi. Toivottavasti ranta ei ole taas muutaman vuoden kuluttua ison perkauksen tarpeessa!

Uusi ikkuna

Pidän paljon Huvila & Huussi -ohjelmasta. Siinä tehdään toisinaan valtavia muutoksia oletettavasti hyvin suurella budjetilla. Se puoli ei minusta ole niin kiinnostavaa tai no, onhan sekin, mutta erityisen mielenkiintoista on nähdä sellaiset muutokset, jotka eivät välttämättä ole kovin vaivalloisia toteuttaa tai poskettoman kalliita, vaikka muuttavatkin kohdetta paljon. Kyseisestä ohjelmasta (tai jostain vastaavasta) sain idean tuoda lisää valoa mökkiin.

 Vanha ulko-ovi oli jo vähän krenkka, tiivisteet irtoilivat ja ovenkahvakin oli jo kertaalleen vaihdettu. Niinpä ajattelin, että koko järvenpuoleinen seinä avataan ja tilalle asennetaan lasiliukuoviseinä. Etsiskelin netistä erilaisia vaihtoehtoja ja huomasin, että laadukkaat mallit olivat myös kovin hinnakkaita. Pohdin myös sitä, onko liukuovi tässä välttämättä käytännöllinen. Päädyin sitten tilaamaan talvella suuren ikkunan ja lasioven. Mitat otettiin kevättalven ensimmäisellä mökkireissulla ja toki Penkkiurheilijankin mielipidettä oli kyselty. Hän kuitenkin tapansa mukaan jarrutteli, kun arveli joutuvansa hommiin. Olin kyllä vakuutellut, että voisimme aivan hyvin tilata paikallisenkin tekijän. Ihan varmasti paikkakunnalta löytyisi ammattilaisia tekemään. Kun luottoraksatalkoolainen, Metsuri, ilmoitti olevansa halukas tulemaan hommaan mukaan, Penkkiurheilija ilmoitti, että ulkopuolisia ei tarvita! 

Niinpä laitoin viestiä melkoisen monelle ikkunafirmalle ja hämmästyksekseni sain kuin sainkin paljon vastauksia. Olin alemmuudentuntoisena ajatellut, että tällainen pikkutilaus ei välttämättä kiinnostaisi isoja firmoja, mutta väärässä olin. Päädyin tilaamaan tuotteet Pihlalta. Saimme toimituksen sovittua kesäkuun toiselle viikolle, jolloin olimme ehtineet tulla jo lomanaloitusreissulta Madeiralta. Ikkunatoimitus tuli sovitusti pihalle. Suojasimme sen vielä omatoimisesti pressulla, kun tiesimme sen joutuvan olemaan ulkona juhannukseen saakka.

Juhannusviikolla aloitimme Penkkiurheilijan kanssa valmistelut. Siirsimme yläterassilta kaikki tavarat pois. Penkkiurheilija irroitti listoja ja teki muitakin etukäteisvalmisteluja. Metsuri ja rouvansa (Penkkiurheilijan pikkusisko) saapuivat juhannusaattoa edeltävänä iltana, jolloin remontti alkoi. Sitä jatkettiin juhannusaattona ja ennenkuin aatto vaihtui juhannuspäiväksi, ikkuna ja ovi olivat paikallaan. Pieniä kommervenkkejä oli matkassa, mutta taitavalla tuumailulla ja toteutuksella ne saatiin selätettyä. Ikkunan kuljettaminen parkkipaikalta ylös mökin terassille oli oma lukunsa. Insinööritaidoista ja joukkovoimasta oli siinä puuhassa verraton apu. Oma osuuteni rajoittui lähinnä ruokahuoltoon, satunnaisiin nostoihin ja kiinnipitoihin sekä ajoittaisiin hallitsemattomiin hihityksiin kälyn kanssa. Tilanne oli nimittäin hetkittäin hiukan tragikoominen. Sää oli noina päivinä helteinen ja remontoijien onneksi me vietimme suurimman osan ajasta kelluen järvellä uimarenkainemme poissa jaloista.

Juhannuspäivän puolelle jäi vielä joitakin viimeistelyjuttuja sekä uuden sähkölukon toimintojen opettelua. Se kun pimpotteli joka kerta sulkeutuessaan pienen sävelmän ja lukkiutui samalla. Käyttöohjeita tavaten säädöt onnistuivat hyvin. 

Lopulliset viimeistelyt, kuten ikkunanpielilautojen kiinnitys ja maalaus, tehtiin vasta pienen vaunureissun jälkeen. Vanhempi tyttäristä pääsi mukaan maalaushommiin. Ja kuten tiedetään, remonteilla on tapana vähän laajeta, ja niin kävi tälläkin kertaa. Uuden ikkunan kautta sisälle avautuvaa maisemaa ihaillessa silmäni osuivat toistuvasti räystään alla oleviin verhoilulautoihin, jotka näyttivät turhan pitkiltä. Kun olin niitä aikani katsellut eri puolilta, totesin, että niitä voisi lyhentää reilusti. Ja Penkkiurheilija otti jälleen Makitansa ja sahasi ne pois häiritsemästä. Sekään ei ollut ihan niin yksinkertaista kuin olin ajatellut, mutta onnistui erinomaisesti kuitenkin.

Remontin valmistumisesta on jo yli kuukausi, mutta yhä ihastelen päivittäin valoisuutta ja avaruutta, jonka muutos toi. Lisäksi uusi lukko on ollut tosi kätevä. Se toimii koodilla sekä muutamalla lätkällä, joita emme ole vielä tainneet käyttää kertaakaan, kun koodi on niin näppärä. 

Toki seuraava juttu on sitten poistaa ikkunan edestä kaide ja tehdä uudet, leveät portaat. Se on kuitenkin ensi kesän juttu se!

Tautisia aikoja

Niinhän siinä sitten kävi, kuten pessimisti olisi tietysti arvannutkin, että itku pitkästä ilosta ja tauti hauskasta reissamisesta! Olihan sitä jo reilu kaksi vuotta arvottukin ja lukuisia testejä tehtykin, joten tavallaan: oli jo aikakin!

Onnittelimme itseämme siitä, että Penkkiurheilijan lievät oireet alkoivat vasta reissun viimeisenä iltana. Jäi vain arvailuiksi, mitä olisi tapahtunut, jos tauti olisi iskenyt jo alkumatkasta. Onneksi näin. Ehdimme lomailla terveinä lähes koko reissun. Paluulennolla ei olisi tarvinnut käyttää maskeja, mutta Penkkiurheilija toimi vastuullisesti ja piti FFP2-maskia koko lennon. Kotiin päästyämme hän teki heti kotitestin, joka oli negatiivinen. Tässä kohtaa tunsin itsekin lieviä oireita. Aamulla hänen testissään oli mitättömän haalea viiva, jonka jälkeen hän meni viralliseen testiin. Oma testini oli tuossa vaiheessa täysin negatiivinen. Pakkasimme kamppeemme ja lähdimme mökille, minä autolla ja Penkkiurheilija prätkällä. Illalla Penkkiurheilija sai tietää sairastavansa. Omat oireeni voimistuivat ja tein seuraavana päivänä jälleen testin, jossa saattoi ehkä  nähdä haaleaakin haaleamman viivan. Koska Penkkiurheilija oli jo sairastuneeksi todettu, en katsonut tarpeelliseksi lähteä testaamaan omaa tautiani, vaan pysyttelin eristyksessä oireiden loppumiseen saakka.

Selvisimme lievällä taudilla, vaikka ihan tavalliseksi flunssaksi en olisi sitä nimittänytkään. Pari päivää meni petin pohjalla, vaikka nuhaa, yskää ja lievää lämpöä kummempaa ei ollutkaan. Voimattomaksi tauti kuitenkin veti. En yleensä nuku päiväunia ja noina päivinä nukuin useampaan otteeseen. Näin jälkikäteen ajateltuna emme olisi itsekään osanneet valita parempaa ajankohtaa sairastaa, jos/kun se piti kerran läpi käydä.

Lomanaloitus korkealla

Reilun kahden vuoden tauon jälkeen päästiin vihdoin matkustamaan vähän kauemmas, seuduille, joilla varmimmin tavoittaa kesäiset lämpötilat ja voi nähdä päivittäin auringon. Venyneen pandemian aikana ehti jo haaveilla monenmoisista reissuista, mutta lopulta kevättalvella kolmannen rokotuksen jälkeen ja matkustusrajoitusten lieventyessä varasimme matkan Madeiralle. Majoituimme Four Views Baíassa, joka sijaitsi melko lähellä Funchalin keskustaa, mutta vuoren rinteellä siten, että kuudennen kerroksen huoneestamme avautui upea näköala yli kaupungin Funchalin lahdelle. Vasta jälkikäteen tajusimme, että hotelli oli K18. Se ei totta vieköön haitannut yhtään lomailevia opettajia! Kuljimme keskustaan aina kävellen ja toisinaan, pitkän ja rankan päivän jälkeen, tarpominen ylös hotellille oli melkoisen uuvuttavaa. Vasta ihan viimeisinä lomapäivinä kuulimme toisilta suomalaisvierailta oikoreitin, joka lähti hotellin parkkihallista. Tulipahan hyötyliikuntaa!

Saimme mahdutettua viikon lomaan monipuolisesti kaikenlaista: uima-altaalla lojumista, tuhansia ja taas tuhansia askelia kävelyä, "hop on - hop off" -kiertoajeluja, köysiratakyytiä, patikointia vuoristossa, trooppista puutarhaa, ilotulitusta ja sopivasti aurinkoa sekä lämpöä. Lähdimme reissuun melkein heti kesäloman alettua ja maisemanvaihdoksen vuoksi ajatukset pysyivät totaalisesti poissa työasioista.

Mieleenpainuvin lomakokemus taisi olla levadavaellus, jonka päätimme toteuttaa omatoimisesti. Matkanjärjestäjämme kautta olisi voinut ostaa retken kuljetuksineen ja opastuksineen, mutta onneksi päädyimme itsenäiseen reissuun! Valitsimme suositusten mukaan melko helpon Ribeiro Frio - Portela -reitin ja koska kiersimme sen siten, että loppumatka oli alamäkeä, se todella oli meidän mielestämme helppo. Reitti kulki enimmäkseen tasaista maastoa ja vain paikoin piti kiivetä tai laskeutua kiviä pitkin. Polku, joka tosin oli välillä jopa reilun metrin leveä, kulki levadojen eli kastelukanavien vierellä. Joissakin kohdissa polun toisella puolella oli jyrkkä pudotus ja sitä suojaamassa oli vain pahainen  vaijeri. Suurimmaksi osaksi polun vierellä kasvoi pusikkoa, joka sai häivytettyä jyrkänteen pelottavuuden, kun sitä ei nähnyt. Toki turvallisuudentunne ei noissa kohdissa ollut harhaa, koska jos olisi syystä tai toisesta hoipertanut reitiltä, olisi juuttunut puihin tai pensaisiin.

Levadareitti kulki noin kilometrin korkeudessa. Päätepisteeseen saavuttuamme pääsimme sananmukaisesti pilven sisään. Tunne oli erikoinen. Matkan varrella oli paistanut aurinko ja oli ollut välillä hyvinkin lämmintä. Pilven sisällä puolestaan oli viileää ja raikasta. Tuuli kuljetti sumuista ilmaa kovaa vauhtia.

 

Saarta kutsutaan Atlantin kelluvaksi puutarhaksi ja sitä se toden teolla olikin. Kaikkialla oli kukkivia puita,  pensaita ja tietysti niitä pelkkiä kukkia. Vaikkemme kumpikaan ole mitään erityisiä kukkaihmisiä, päätimme mennä ylärinteillä sijaitsevaan Monte Palace Tropical Gardeniin eli  trooppiseen puutarhaan, jonne matkasimme köysirataa pitkin. Puutarha oli täynnä toinen toistaan upeampia teema-alueita, joiden mukaan kasvillisuus ja puitteet oli koottu.

Hop on - hop off -bussiin ostimme kerralla kahden vuorokauden liput, joten ehdimme tutustua reitin varren kohteisiin rauhassa. Kävimme upealla Miradouro Pico dos Barcelos näköalapaikalla, josta avautui jälleen huikea näkymä alas kaupunkiin ja merelle.

Sieltä matka jatkui viehättävään Câmara de Lobosin kalastajakylään, jossa nälkäkiukku sai vallan ja vasta ruokapaikan löydyttyä ja vatsan täytyttyä kykeni nauttimaan tunnelmasta ja maisemista. Bussissa oli suomenkielinen opastus ja huolimatta yllättävän runsaista kielioppivirheistä ja ajoittaisesta selostuksen ja reitin epäsynkroniasta hyöty oli kiistaton. Opaskirjoja selailemalla ei olisi saanut kaikkea sitä tietoa mitä selostus tarjosi.

Madeiran kansalliskukka on flamingonkukka, jonka nähtyään ei ihmettele lainkaan, mistä se on saanut nimensä. Näitä kasvoi mm. sataman alueen puutarhassa.

Toiseksi viimeisenä lomailtanamme saimme ihastella parvekkeeltamme ensin sataman ilotulituksia, jotka liittyivät kesäkuussa pidettävään Atlantic Festivaliin. Kun ilotulitukset olivat loppuneet uima-allasosastolla alkoi näyttävä hääkakun leikkausoperaatio. Aiemmin päivällä olimme nähneet hääväkeä, joka lähti ilmeisesti kirkkoon ja palasi myöhemmin juhlimaan hotellin ravintolaan. Illan pimentyessä hääväki siirtyi allasterassille, jonne hääpari saapui tähtisateen saattelemana. Varsin romanttista!">

Meillä oli tosi mukava loma! Madeira oli juuri niin viehättävä ja mukava paikka kuin olimme sukulaisilta ja tutuilta kuulleetkin. Viikossa ehtii nähdä pienestäkin saaresta luonnollisesti vain pienen palan. Tämäkin kohde siirretään "ehkä joskus vielä uudestaan" -osastoon.

Tyttöjenreissu

Penkkiurheilija pääsi vihdoin koronatauon jälkeen prätkäjenginsä kanssa perinteiselle kevätreissulle. He suuntasivat Baltiaan. Koska en päässyt moiselle äijäreissulle, järjestin itselleni upeaa, itsekasvattamaani reissuseuraa! Varattiin tyttärien kanssa yhden yön reissu Ahvenanmaalle. Matkustustauon jälkeen jopa laivamatkat tuntuvat nykyään eksoottisilta. Ja totta puhuen edellisestä laivareissusta on vierähtänyt enemmänkin kuin pandemian verran aikaa. 

Koska nuorempi tyttäristä asustelee nykyään Turussa, aloitin matkan sieltä jo edellisenä päivänä. Kävimme ostamassa hänen työpaikaltaan karkkikaupasta reissukarkit, koska laivallahan ei tunnetusti ole karkkitarjontaa... Ajelimme satamaan omalla autolla, jonka jätimme kohtuullisen edulliseen parkkiin sataman parkkipaikalle. Olimme hyvissä ajoin liikenteessä ja kaikki olisikin ollut enemmän kuin hyvin ilman ylimääräistä jännitystä, joka johtui edellisen päivän havainnostani: minulla ei ollut mukana minkäänlaisia henkkareita. Laivaan pääsy edellytti henkilöllisyyden todistamista ja laivayhtiölle olisi kelvannut ajokorttikin. Koska en ole joutunut todistamaan ajo-oikeuttani kertaakaan koko 35-vuotisen ajourani aikana, olen vaivihkaa luopunut kuljettelemasta ajokorttia. Semminkin kun se ei kelpaa enää kaikkialla henkilöllisyystodistuksenakaan. Ja koska matkarutiinit olivat aivan hukassa piiiitkän tauon jälkeen, eipä juolahtanut mieleenkään ottaa mukaan passia, joka kyllä olisi ollut voimassa. No, tämä asia hiukan jännitti, mutta ajattelin selvitä tarvittaessa puhumalla. Niinhän siinä kävi, että lippuluukulla piti osoittaa henkilöllisyys. Tyttäret menivät reippaina ensin ja kun tulin minun vuoroni, totesin millä mallilla asiat ovat. Ystävällinen virkailija päästi minut laivaan. Ihmehän se olisi toisaalta ollutkin, jos tällainen pyylevä, keski-ikäinen, pilkuntarkasti sääntöjä noudattava täti-ihminen olisi jäänyt rannalle epäluotettavana tai riskaabelina henkilönä!

Olimme varanneet laivalta seaside-hytin ja se olikin huippuratkaisu! Tällä kertaa emme olleet varanneet aamiaista, joten olimme ostaneet aamupalaeväitä. Niitä oli mukava syödä hytissä ja ehdimmepä nukkua kunnon päiväunetkin ennen Maarianhaminaan rantautumista. Vaikka olimme toivoneet kaunista toukokuun lopun kesäsäätä, jouduimme tyytymään vesisateeseen. Kävelimme noin kilometrin matkan satamasta hotellille. Se oli viihtyisä, melko vastikään remontoitu perhehotelli. Majoittautumisen jälkeen lähdimme etsimään ruokapaikkaa ja löysimmekin keskustasta mukavan italialaisen ravintolan, josta löytyi jokaiselle jotakin. 

Sateen lopulta tauottua kävimme pienellä kävelyretkellä katsellen kaupunkia lähietäisyydeltä: Stadshusbacken, Lilla holmen, Strandgatan... Hauska oli pohtia kuinka moni asia Maarianhaminassa on varsin tuttua ja perin samanlaista kuin missä tahansa muussa suomalaisessa pikkukaupungissa. Ja sitten taas, miten suuren osan tunnelmasta tuo kieli. Suomen kieltä ei juurikaan näkynyt, eikä paikoin kuulunutkaan. Hotellissa saimme kyllä palvelua suomeksikin. 

                              

Seuraavana aamuna lähdimme heti aamiaisen jälkeen pyöräilemään hotellin polkupyörillä hiukan kauemmas ydinkeskustasta. Poljimme Mariebadin kylpylän ohi kohti Nabbenia, jossa oli kauniita punaisia venevajoja. Paluumatkalla ajoimme pitkospuita pitkin rantakaislikon tuntumassa bongaillen samalla ruovikosta lintuja (joita emme tosin tunnistaneet). Piipahdimme merikorttelissa, jossa ihailimme paikallisia käsitöitä sisätiloissa sekä myös ulkona laivanrakennustyömaan äärellä.

Matkamme jatkui takaisin keskustan suuntaan, jossa suunnistimme reippaina museoihmisinä Ålands kulturhistoriska museumiin. Tässä kohtaa meillä oli jo hivenen kiire palauttamaan polkupyörät ja kirjautumaan ulos hotellista, joten harmiksemme jouduimme tutustumaan näyttelyyn puolijuoksua. Jätimme vielä hetkeksi matkatavaramme hotellin säilytykseen ja kävelimme museolaiva Pommernille. Sekin oli hyvin kiinnostava kohde.

Koska laivan lähtöön ei ollut enää kovin pitkä aika, jätimme merenkulkumuseon toiseen kertaan. Edellisestä käynnistäni Maarianhaminassa ehti vierähtää yli 30 (!!!!) vuotta. Seuraava kerta tulee taatusti nopeammin. Ensi kerralla voisi aloittaa kertaamalla nyt häthätää käydyt kohteet ja lisätä sitten vähän muutakin riippuen tulevan reissun pituudesta.

Aina ei tarvitse matkustaa kauas päästäkseen nauttimaan erilaisesta ja jopa eksoottisesta tunnelmasta. Upeiden maisemien lisäksi matkaseurakin oli mitä mainiointa! Hetkittäin unohdin ollenkaan olevani isoäiti ja vanha kääkkä, niin hersyvästi sain nauraa tyttärieni kanssa monenmonituisille jutuille. Olipa piristävä reissu, jonka jälkeen kuusi loppukevään työpäivää tuntuivat enää pikku palalta kakkua.