Muisto

Löysin alla olevan kirjoituksen erään blogin kommenttikentästä. Bloggaajan koira oli kuollut vastikään ja kommentoija lohdutti surevaa. Yritin etsiä tekstin kirjoittajaa tai sivustoa, jossa se on alunperin julkaistu. En kuitenkaan onnistunut sitä löytämään ja siksi julkaisenkin sen ilman lähdetietoja. Joka tapauksessa se oli kirjoitettu niin kauniisti ja osuvasti, että kun luin sen aikoinaan, tallensin sen itselleni jo etukäteen Soinnun menetystä varten.

Koirat eivät kuole koskaan. Ne eivät osaa. Ne väsyvät ja tulevat hyvin vanhoiksi, mutta kuolevat? Eivät ne osaa. Jos ne aikoisivat kuolla, eivät ne haluaisi jatkuvasti kävelylle. Ja vaikka niiden lenkki olisi vain yksi askel, kunnes kipu pakottaisi pysähtymään, ne haluavat lenkille silti. Koska kävelyllä on kaikki, mitä ne kaipaavat: hajuja, kenties mädäntynyt kananluu, toisten koirien jälkiä - ja sinä. Koska se, että ne saavat kävellä siinä, rinnallasi, tekee niiden elämästä täydellistä. Ja täydelliseen elämään ei mahdu kuolemaa.

Kun sinä luulet, että koirasi on kuollut, olet väärässä. Koirasi vain nukkuu, sinun rinnassasi, sydämesi vieressä. Ja kun se on nukahtanut sinne, sinua itkettää koko ajan. Miksikö? Koska koirasi heiluttaa häntäänsä rinnassasi. Ja se sattuu. Tottakai se sattuu, kun häntä heiluu siellä, rintasi sisällä. Ja se heiluu usein, koska se heiluu aina, kun koira herää. Se haluaa kiittää sinua. "Kiitos, että annoit minulle lämpimän paikan, jossa nukkua, aivan sydämesi vieressä."

Ajan myötä häntä heiluu yhä harvemmin. Koirasi saattaa olla väsynyt, onhan se ollut kiltti koira koko ikänsä. Se on ollut kiltti, ja sinä ja se tiedätte sen molemmat. Se on ollut kiltti silloinkin, kun sen luihin on sattunut niin paljon, että se kaatuu kävellessään ja silloinkin, kun se ei haluaisi lähteä pissalle kaatosateeseen. Se on ollut kiltti koira.

Ajan myötä häntä siis heiluu yhä harvemmin, mutta älä hetkeäkään luule, että koirasi on kuollut. Se heiluttaa taas häntäänsä - yleensä kun sitä vähiten odotat. Sillä sellaisiahan koirat ovat.

Olen oikeastaan pahoillani jokaisen sellaisen puolesta, jonka sydämen vieressä yksikään koira ei nuku. Te olette jääneet paitsi niin paljosta.


                                           *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   
Soinnun kuolemasta on jo yli viikko. Joka päivä tuo koira on ollut mielessä, mutta päivä päivältä yhä vähemmän. Toissa viikonloppuna oli isänpäivä, joten kaikki lapset olivat kotona. Tuolloin katselimme vanhoja valokuvia ja muistelimme monenmoisia hetkiä koirakaverimme kanssa. Soinnusta luopumiseen liittyi myös paljon helpotusta - koirista kun on paljon vaivaakin. Siitä irtosi paljon karvaa, jota leijaili ympäriinsä ja jota kerääntyi kasoiksi sinne tänne. Sille piti antaa joka aamu kipulääkettä. Sen lenkit olivat sangen hitaita, vaikka matkat olivatkin lyhyitä. Joka ikinen kerta koirien jäädessä keskenään kotiin eteisen liukuovikaappi piti teljetä puukapulalla. Aina kun tuo toimenpide oli unohtunut, Sointu oli järsinyt minun kenkiäni. Puolenkymmentä kenkäparia (aina tietenkin nahkaiset, parhaat yksilöt) piti heittää roskikseen raadeltuina. Suurin helpotus liittyi kuitenkin siihen, ettei enää tarvinnut katsella sen kärsimystä. 

Luopumisen tuskaa

Meillä oli lähes kymmenen vuoden ajan uskollinen koira, Sointu. Tyypilliseen tapaan myös meidän perheessä kukin lapsi alkoi vuorollaan kinuta koiraa lähestulkoon heti, kun oppi puhumaan. Ei tullut mieleenkään hankkia pikkulapsiperheeseen koiraa. Ihan riittävästi puuhaa ilmankin! Sitten sukulaisperheeseen tuli suloinen koiranpentu. Kerrassaan hellyttävä olento! Lapset tarkkasilmäisinä huomasivat, että äidin "meille ei ikinä tule koiraa"-panssari alkoi rakoilla. Ja kun kuulivat minun ihastelevan pientä karvapalleroa, alkoivat pyydellä, josko meillekin hankittaisiin koira. Vastasin (toisin kuin ennen muinoin), että katsellaan miten sukulaisperheessä menee koiran kanssa. "No miten kauan katsellaan?" kyselivät lapset. Hätäpäissäni vastasin, että vuoden verran. Ja lapset riemastuivat. Tuon vuoden aikana sekä seurattiin lähipiirin koiraelämää että hankittiin tietoa koiraroduista ja koiranhoidosta. Niinhän siinä kävi, että kun tuo maaginen vuosi oli kulunut, meille tuli ikioma koira.

Kuopus, joka oli koko siihenastisen elämänsä (kokonaista viisi vuotta) surrut kuopuksena olemista, istui auton takapenkillä koiranhakureissulla ja huokaisi hartaasti: "Nyt meillä alkoi onnellinen elämä!" Merkillistä kyllä, vaikka elämä monin tavoin muuttuikin onnellisemmaksi, niin vaikkapa riidat tai sotku eivät kadonneet jäljettömiin. Päinvastoin, taisivat lisääntyä. Koko lapsilauma vakuutteli ennen koiran tuloa, että he hoitavat koko otuksen mennen tullen. Ei tarvitse vanhempien laittaa rikkaa ristiin sen asian suhteen. Onneksi ei oltu eilisen teeren poikia, vaan jonkinmoisella kokemuksella aavisteltiin, ettei tämä ihan niin mutkattomasti hoidu. Oltiin siis valmiita ottamaan aikuisten vastuu koirasta. Vuosien varrella on käyty eräänkin kerran seuraavanlainen keskustelu:

    - Kenen vuoro ruokkia ja lenkittää Sointu?

    - Ei minun, mä käytin eilen!

    - Eikä minun, mä hoidin toissapäivänä.

    - Mulla on kokeet huomenna, mä en voi.

    - Entäs X, voisitko sinä? X, X!! Eikö se X olekaan kotona?

    - Jaaha. No taitaa olla taas minun vuoro!

Joskus näihin keskusteluihin suivaantuneena läjäytin exeltaulukon jääkaapin oveen. Siihen sai kukin merkitä omat suorituksensa. Muutamien viikkojen jälkeen äidin ylivoima oli murskaava. Tämän jälkeen osa perheenjäsenistä hiukan aktivoitui, ainakin hetkellisesti.

Sointu oli paimenkoira ja sen lauma olimme me, perhe. Kaikkein tärkein perheenjäsen oli Soinnulle Penkkiurheilija, jonka kanssa sovimme ennen koiran tuloa, ettemme ala höpsösti lässyttää koiralle. Emmekä ainakaan kutsu itseämme isäksi ja äidiksi koiranpennulle. Arvaatte varmaan, ettei mennyt kovinkaan montaa hetkeä, kun Penkkiurheilija jo huhuili koiravauvaa tulemaan "isin syliin". Sointu totteli parhaiten isäntäänsä. Minä olin kyllä hierarkiassa hyvänä kakkosena. Olin perheessä se henkilö, joka luotettavimmin huolehti koiran tarpeista.

Kun Sointu oli viisivuotias, Esikoistytär hankki oman koiran. Tässäkin blogissa oman päivityksensä saaneen Manun. Pikkukaverin kotiutuminen oli Soinnulle alussa kova paikka. Vuosien myötä se oppi hyväksymään Manun pikkuveljekseeen, jonka kanssa oli ajoittain mukava nujuta, mutta jolle näytettiin kyllä paikka tarpeen tullen irvistäen tai jopa rähähtäen. Toisinaan ne käpertyivät yhteiseen petiin nukkumaan.

Soinnun turkkiin vuodatettiin vuosien varrella monet kyyneleet, milloin mistäkin syystä. Se kuunteli uskollisesti ja lohdutti omalla tavallaan, eikä taatusti kertonut luottamuksellisia asioita eteenpäin. Se oli aina kotiovella vastassa yhtä riemuissaan ja innokkaana. Kun joku oli lähdössä kotoa, se vaistosi lähtemisen ja kulki perässä hiukan kysyvän oloisena. Jos sille sanottiin, ettei se pääse mukaan, se alistui osaansa ja lähti poispäin. Mutta jos se oli onnekas ja sai luvan lähteä, se säntäsi innoissaan autolle.

Joitakin vuosia sitten Sointu alkoi ontua. Noustessaan pidemmän levon jälkeen ylös se vingahteli kivusta. Lääkärissä vaivaa hoidettiin ensin jonkinlaisena venähdyksenä. Kun lääkitys ja aika eivät tepsineet, jalka kuvattiin ja siinä todettiin nivelrikko. Muutamien lääkekokeilujen jälkeen Sointu passitettiin ortopedille, joka totesi kummankin etujalan kyynärnivelessä pahimmanasteisen nivelrikon. Koiraa hoidettiin monenmoisin lääkkein, hoidoin ja ruokavalioin. Täysin kivuttomaksi sitä ei saatu ja liikkuminen oli aika ajoin melkoista köpöttelyä, mutta se eli silti vielä monta vuotta. Lopettamisasiasta käytiin ajoittain kiivaitakin keskusteluja. Itse edustin kantaa, jonka mukaan meidän piti ajatella koiran kärsimystä oman itsekkyyden sijasta. Ajatuskin luopumisesta oli vaikea. Monet itkut itkettiin jo etukäteen.

Alkusyksystä Sointu söi lähes kokonaan yhden kenkäni. Se oksenteli syömistä seuraavan illan ja seuraavan yön. Oksentamisen loputtua se alkoi ripuloida. Epämääräisiä vatsaoireita kesti yli viikon. Lähes viikko syömisestä se oksensi vielä isoja nahankappaleita. Näytti siltä, että sen elämä ei enää palautuisi tavalliseksi. Mutta reilun viikon kuluttua se oli taas iskussa: ruoka maistui ja maha toimi normaalisti. Niinpä se sai taas hiukan jatkoaikaa.

Lenkit kuitenkin lyhenivät lyhenemistään. Sen ryhti muuttui ja selkärankakin alkoi naksahdella oudosti. Se alkoi juoda paljon. Kipulääkettä oli jäljellä enää vähän, ja koska sitä oli annettu säännöllisesti jo pitkään, koirasta olisi pitänyt ottaa verikokeet. Järki sanoi, että on aika päästää irti. Tunne huusi, että ei kai sentään vielä ja että eihän se nyt niiiin kovin onnu. Ja että sehän on vielä mieleltään ihan virkeä. Ja että onhan se jo vanha, joten on ihan normaalia hidastua ja muuttua kömpelöksi. Kävin muutamaan kertaan katsomassa paikallisen eläinlääkäriaseman nettiajanvarausta ja lopulta varasin sille ajan eutanasiaan niiskuttaen ja kyyneliä pyyhkien. Käsittämättömän vaikea asia koko meidän perheelle! Vaikka asiasta oli jo puhuttu oikeastaan muutaman vuoden. Vaikka kaikki järkisyyt puolsivat kärsimyksen lopettamista.  Vaikka todellisuudessa muuta vaihtoehtoa ei enää ollut.



Sinne hänet saateltiin kirmailemaan mökille vapaana. Tai istumaan veneen kokkaan kuono kohti tuulta "leijonanharja" lepattaen. Tai säntäilemään innokkaana pallon perään. Joka tapauksessa olotilaan, jossa ei tunnu enää kipuja. Vaikkei eläinten taivasta olekaan, haluan ajatella Soinnun muistoissani elinvoimaisena ja terveenä lempipuuhissaan. Luopumisen tuska on suuri, mutta kaikki onnelliset muistot ovat tallessa.

Syksy on

"...ja kesä on pois, talvea ootellaan!" Vietimme jo kolmatta syyslomaa mökillä. Tällä kertaa ehdittiin vain viikonlopuksi Barcelonan reissun vuoksi. Lehdet olivat jo varisseet puista (niistä jäljelle jääneistä koivuista, joista niitä tulikin vielä ihan sievoisesti) ja maisema oli jo vähän ankea. Vettä oli valtavasti. Järven pinta oli ennennäkemättömällä korkeudella. Laituri oli nipin napin vedenpinnan yläpuolella. Rantaan asetellut aurinkokennovalaisimet lilluivat vedessä. Vene oli vedetty kauas rantaan ja silti se oli osittain vedessä.

Nuorin Poika saapui tämän vuoden ensivisiitille. Aika harvakseltaan hän on mökillä oleillutkin, ensimmäisenä mökkikesänä vain muutamia kertoja. Toisen kesän maalaushommissa vierähti usampi päivä. Nyt hän on hoksannut, että voisi tulla isoveljien tapaan kaveriporukan kanssa mökkeilemään. Ehdoksi tälle olemme tosin asettaneet, että pitää ensin tulla mökille katsomaan mitä kaikkea siellä pitää aina tehdä sinne tullessa ja etenkin pois lähtiessä.  Tämä reissu oli hänelle ehkä osittain sellainen, koska nyt ensimmäiset kaverit ovat alkaneet saada ajokortteja ja itsenäinen mökkimatkailu voisi olla mahdollista. Koska juuri tämä tyyppi oli mukana viikonlopun vietossa, ohjelmaan kuului jääkiekko-ottelu Mikkelissä - Jukurit vs. Kärpät, jonne Penkkiurheilija näiden teinien kanssa lähti (myös Kuopus oli mukana). Minä sain jäädä koirien kanssa mökille vahtimaan takkatulta ja lämmittämään saunaa. 

Penkkiurheiija puhdisti rännejä ja minä haravoin pihaa. Keväällä on haravoitava joka tapauksessa uudestaan, joten en ollut kovin perusteellinen. Selvästi kuitenkin näkyi lehtipuiden väheneminen pihapiirissä: työtä oli huomattavasti vähemmän.

                                                             

                                                               Hyvästi mökkivuosi 2017!

Kataloniassa osa 2

Lomalla ehdimme nukkua tarpeeksi. Asuntomme oli rauhallisella kadulla ja heti kympin kilkatuksen jälkeen olisikin ollut mahdollista nukahtaa. Ihan niin varhain ei kuitenkaan kömmitty yöpuulle, vaan nukkumaanmeno venähti joka ilta puolenyön tienoille (niinkuin normi-iltoinakin tuppaa käymään), mutta herääminen oli lempeästi vasta kun silmät luontaisesti aukenivat. Majoituskohteemme oli pikkuinen kolmio, jonka kummatkin makuuhuoneet olivat lähestulkoon sänkyjen kokoiset. Olohuone/keittiö oli sekin pieni, mutta kompakti. Mahduimme ihan mainiosti, etenkin kun teinin lempipaikka oli pikkuinen parveke, jossa hän söi aamiaista ja jutteli iltaisin piiitkiä Facetime-puheluita kaverinsa kanssa.

Emme olleet etukäteen juurikaan miettineet mitä haluamme kaupungissa tehdä. Vinkkasin Kuopukselle muutamasta sivustosta, jossa oli vinkkejä Barcelonan nähtävyksiin. Ei hän ollut niitä kuitenkaan etukäteen katsellut, joten suunnittelimme päiväohjelmia paikan päällä. Ensimmäinen kokonainen päivämme oli lämmin ja aurinkoinen. Niinpä suunnistimme rannalle, jonne todella oli vain muutama sata metriä. Koska matkustimme käsimatkatavaroiden kanssa, emme ottaneet kotoa aurinkovoidetta. Kävimme ostamassa niin pienen putelin, että sen sai viedä takaisin kotiinkin ja onnistuimme välttämään palamisen.

Kuopus löysi netistä illuusiomuseon, jonne suunnistettiin shoppailureissun jälkeen ensimmäisenä pilvisenä päivänä. Se oli hauska. Aivoja voi huijata niin helposti! Reippaiden apulaisten ansiosta La Sagrada Familiakin on taas piirun verran lähempänä valmistumistaan.

Viimeisenä iltanamme alkoi sataa ja ukkostaa. Kävimme syömässä ihan asuntomme lähellä sijaitsevassa intialaisessa ravintolassa, josta löytyi jokaiselle jotakin. Sateen ropistessa kipitettiin takaisin "kotiin" odottelemaan illan kattilakonserttia, jota ei koskaan kuitenkaan tullutkaan. Ilmeisesti siis sen Barcan pelin vuoksi. Meilläkin sitä matsia katsottiin, tietenkin!

Lentomme kotiin lähti vasta neljän aikaan, mutta koska satoi, eikä matkalaukkujen kanssa (ilman sateenvarjoja) ollut kovin mukava liikkua kaupungilla, lähdimme jo hyvissä ajoin lentokentälle. Kotona olimme lennon myöhästymisen vuoksi vasta puolen yön tietämillä.

Reissu oli onnistunut. Tätä kirjoittaessani luen samalla Barcelonan uutisia: Katalonia on julistautunut itsenäiseksi ja kansa riemuitsi kaduilla. Saman tien Espanjan hallitus päätti ottaa käyttöön perustuslain artiklan 155, jonka avulla Katalonian itsehallintoon voidaan puuttua ja erotti Katalonian johdon. Saas nähdä mitä seuraavaksi?

Kohtalonhetkiä Kataloniassa osa 1

Meidän perheessä on ollut tapana antaa lapsille rippilahjaksi kaupunkiloma johonkin päin Eurooppaa yhdessä vanhempien kanssa. Kuopus valitsi Barcelonan, jossa olemme jo seikkailleet Penkkiurheilijan kanssa joitakin vuosia sitten, mutta jonne oli ihan mukavaa lähteä uudestaan. Varasimme lennot heinäkuussa ja silloin uutisoitiin joidenkin barcelonalaisten, lähinnä nuorten vasemmistoradikaalien, osoittaneen mieltään turisteja vastaan. Ihan ymmärrettävää, sillä tavallisilla barcelonalaisilla ei välttämättä ole enää varaa ostaa asuntoa tai edes asua vuokralla kaupungissa kohonneiden asuntojen hintojen ja vuokrien myötä. Silti mekin syyllistyimme vuokraamaan asunnon Airbnb-sivuston kautta. Pääsimme asumaan keskelle paikallisia ihmisiä Barcelonettan kaupunginosassa - elämään hetken melkein sikäläisten ihmisten elämää. Asuntojen omistajat tienaavat näillä lyhyillä päivävuokrauksilla paljon enemmän kuin kuukausivuokrilla, eivätkä näin ollen vuokraa asuntojaan paikallisille asunnontarvitsijoille. Harmistus on siis ihan oikeutettua.

Levottomuuksien laannuttua Barcelona pääsi taas uutisotsikoihin. Elokuussa seurasimme uutisia terroristista, joka ajoi pakettiautolla kävelykatu La Ramblalla. Rambla on turistikautena tupaten täynnä ihmisiä ja yksi "must see" -kohde kaupungissa, joten toistakymmentä kuollutta ja yli sata loukkaantunutta oli synkkä saldo tästä iskusta. Sangen pelottavaa jälleen! Toisaalta kaiken todennäköisyyden mukaan seuraava mahdollinen isku tulee tuskin hetki perään. Joten emme peruneet tämänkään syyn vuoksi matkaa. 

Lokakuun alussa Kataloniasta alkoi taas kantautua uutisia: itsehallintoalueella järjestettiin 1.10. kansanäänestys alueen itsenäistymisestä. Suurin osa äänestäneistä liputti "kyllä"-vastauksen puolesta, toisaalta vain alle puolet äänioikeutetuista osallistui äänestykseen. Espanjan hallituksen mielestä äänestys oli laiton ja poliisi pyrkikin estämään useilla äänestyspaikoilla äänestämisen. Näissä väkivaltaisuuksissa loukkaantui satoja ihmisiä. Päiväkausia seurattiin jännittyneinä julistautuuko Katalonia itsenäiseksi tuon äänestystuloksen perusteella ja jos niin käy, miten Espanja reagoi asiaan.

Suuntasimme siis hyvin jännittävissä tunnelmissa tapahtumapaikalle. Barcelonassa oli kuitenkin varsin rauhallista. Palau de la Generalitat de Catalunyan (Katalonian hallinnon rakennus) edustalla olevalla aukiolla näimme muutamia yksittäisiä mielenosoituksia ja kahtena reissumme kolmesta illasta kuulimme kotikadullamme erikoisen konsertin klo 22. Oletimme sen liittyvän tähän itsenäisyysasiaan. Todennäköisin syy siihen, ettei kilkuttelua viimeisenä iltana kuulunut, oli FC Barcelonan ja Olympiakosin futismatsi, jota ilmeisesti innokkaimmatkin itsenäisyystaistelijat seurasivat joko Camp Noulla tai televisiosta.

Lähdimme matkaan Suomen sateisen synkeästä syksystä ja saavuimme keskelle Espanjan kesää. Tuntui, ettei koko viime kesänä olisi kertaakaan ollut niin lämmintä kuin lomamme alkupäivinä, vaikka tosiasiassa lämpötila oli vain pikkuisen kahdenkymmenen asteen yläpuolella. Muistin jälleen, miksi kesä onkaan niin ihanaa aikaa! Barcelona oli varsin osuva lomakohde tällaiselle neljän päivän pituiselle reissulle. Kaupungista löytyy sekä hiekkarantaa että vanhaa arkkitehtuuria, monenlaisia nähtävyyksiä ja shoppailupaikkoja. Asuntomme oli kivenheiton päässä rannasta (muutaman minuutin kävelymatka), metroasemalle oli suunnilleen puolen kilometrin matka, eikä etäisyys La Ramblallekaan ollut paria kilometriä enempää. Matkat lentokentän ja kaupungin välillä menivät sujuvasti paikallisjunalla, joita kulki puolen tunnin välein. Sama lippu kelpasi lentokenttäjunaan ja metroihin, muita kulkuvälineitä emme apostolinkyydin lisäksi käyttäneetkään.

Tähän on tultu

Penkkiurheilijan synttäreitä varten tuli selattua satoja valokuvia vuosien varrelta. Suurin osa digitaalisista kuvista on tallennettu ulkoiselle kovalevylle. Sinne on tullut siirrettyä myös mökkikuvia. Yhden kansio nimi oli "mökki alussa". Olipa metkaa katsella sitä. Totta tosiaan parissa vuodessa on tullut muutos jos toinenkin. Ihmisen muisti on merkillinen. Itse en ainakaan muistanut kuinka paljon vaikkapa puita on näiden vuosien aikana kaadettu (ihan omatoimisestikin, puhumattakaan metsureiden viimetalvisesta urakoinnista), vaikka aika monesti siitä puuasiasta olen tämänkin blogin postauksissa kouhkannut. Kuvat puhukoot puolestaan:

Näkymä järvelle on avautunut muutaman kesän aikana. Pieni järvenlahti on tuntunut edes hiukan laajentuneen puiden kaadon myötä. Tarkasti katsoen voi nähdä myös kaiteiden ja pylväiden muutoksen. Se tosin näkyy paremmin mökkiä järveltä päin katsottaessa.

Suurin muutos on ilman muuta mökin ulkonäössä. Ylläolevaa kuvaparia tutkaillessa tulee hetkittäin sellainen olo, että kyseessä ei olisi lainkaan sama mökki. Kaiken positiivisen muutoksen keskellä katselen huolestuneena rinteen kasvillisuuden muutosta. Aiemman melko varjoisen kasvupaikan yhtäkkinen muutos aurinkoiseksi on harmaannuttanut ja kuivettanut kasvit. Luonto varmasti korjaa ajan myötä tuon, mutta oma aikansa siihen taitaa mennä.

 

Ranta on sekin muuttunut melkoisesti aittoineen päivineen. Tarkoitus on saada nurmikko kukoistamaan. Nyt sinne on levitelty tuhkaa saunan kiukaasta ja sammal onkin alkanut vähetä. Keväällä nurmikkoa voisi jopa hiukan lannoittaa. Kuvan nurmikkotupsut odottelevat juuri leikkausta ja koko alue näyttää hiukan hassulta. Nurmikonleikkuun jälkeen se on paljon siistimpi, mutta en löytänyt viime kesältä sopivaa kuvaa. Aiemmin otetut kuvat puolestaan eivät olisi näyttäneet realistisesti rannan avaruutta.

Tuolla metsän keskellä se ruskea mökki pilkottaa! Paljon on muuttunut tuosta ensimmäisestä kohtaamisesta toukokuussa 2015. Kaiken uurastuksen keskellä on ehditty viettää myös monia laiskottelupäiviä. Rakas, ihana mökki ♥

Juhlavuosi

Niin, Suomi 100 tietenkin, mutta sen lisäksi meidän perheessä on juhlittu oikein olan takaa! Vuosi alkoi (tai tarkalleen ottaen edellinen vuosi päättyi) esikoisen valmistumisjuhlalla. Tytär valmistui ja sai mokoma heti töitä - suostui nimittäin lähtemään toiseen maakuntaan ja vähän pienemmälle paikkakunnalle. Muutaman kuukauden sijaisuuden jälkeen sai jopa vakipaikan. Se on hieno suoritus se! Joku osuus tästä  silti lienee viisasta antaa johdatuksellekin.

Seuraavaksi juhlittiin kuopusta. Tyttären rippijuhlia juhlittiin heti kesän alussa. Näihin iloisiin juhliin saatiin mukaan isovanhemmat, osa kummeista sekä liuta sukulaisia. Rippijuhlien jälkeen meillä alkoi mökkikesä. Vaikka kuuluihan siihen kesään toki paljon muutakin.



Kun selvittiin näistä kekkereistä, saimme mieluisia uutisia: esikoispoika ja tämän tyttöystävä olivat menneet kihloihin! Kesälomien jälkeen järjestimme juhlat kotonamme. Nämä olivatkin ikimuistoiset kemut. Ei vähiten siksi, että illan lopuksi Kiira-myrsky alkoi riehua katkaisten yhden pihamäntymme, joka paiskautui trampoliinin päälle. Sillä trampalla ei sitten enää hypitäkään. Toki keväällä kuopuksen sitä kootessa jo mietimme onko lainkaan tarpeen edes kasata sitä rumilusta. Eikä siinä varmaan kovin montaa pomppua kesän aikana hypittykään. Eniten varmaan joko juuri tuona kohtalokkaana päivänä tai niissä kesän aiemmissa juhlissa, jolloin meillä oli myös pikkuvieraita.

Ja viimeisimpänä tietysti Penkkiurheilijan kemut, joista on vain kotva aikaa. Voin totta tosiaan kertoa leiponeeni näihin kaikkiin juhliin eräänkin kakun. Vaivalloista puuhaa, mutta kyllä on vaan niin mukavaa juhlia, että aina se vaiva kannattaa! Seuraavat juhlat ovat varmaan vasta ensi vuoden puolella. Ne aloittavat puolestaan ihan omanlaisensa juhlien sarjan!

Yllättäen

Turhan harvoin tulee tavattua ystäviä suuremmalla joukolla. Pitää siis järjestämällä järjestää juhlia. Tänä syksynä Penkkiurheilija täytti pyöreitä vuosia ja päätinkin antaa hänelle lahjaksi yllätysjuhlat. Ensin piti vihkiä salaisuuteen muu perhe. Lähtivät mukaan. Sitten pyysin Penkkiurheilijan sukulaisia messiin, ja nämäkin lupautuivat oitis auttamaan järjestelyissä ja tulemaan paikalle. Seuraavaksi varasin juhlatilan, jonne mahtui hulppeat 80 henkeä. Eipä aikaakaan, kun tila alkoi kuitenkin tuntua pieneltä. Nimittäin kutsuvieraslistaa pähkäiltäessä huomattiin, että tyypillä on sukulaisia ja etenkin kavereita vaikka kuinka. Lopulta oli pakko hiukan karsia vieraslistaa, jotta saatiin varmistettua kaikille kutsutuille istumapaikka. Tunnelma oli kuin hääkutsuja lähetellessä neljännesvuosisata sitten. Silloinkin putkahteli aina vaan uusia nimiä, jotka oli "pakko" kutsua. Ja tila ei tietenkään venynyt, tuolloinkaan.

Lähdössä juhlapaikalle

Ilokseni alkoi tulla viestejä: "kiitos kutsusta, tulemme paikalle!" Näytti siltä, että muutamia poikkeuksia lukuunottamatta kutsutut vieraat pääsisivät paikalle. Perhepiirissäkin sumplittiin työvuoroja ja järjesteltiin menoja, jotta kaikki varmasti olisivat näissä karkeloissa. Sitten alkoi "top secret" valmistelu. Aina, kun Penkkiurheilija poistui kotoa, aloitin hiljaisen ja nopean puurtamisen. Kyselin tarkoin mihin aikaan hän tulee töistä. Jonain päivänä oli käydä köpelösti, kun hän oli sanonut menevänsä töistä kuntosalille ja olin ynnännyt saavani muutaman tunnin rauhallisen työskentelysession. Mutta mitä vielä, heppu tulikin suoraan kotiin ja minä kiikutin puolivalmiit leivonnaiset kodinhoitohuoneeseen piiloon. Kun vaara oli ohi, jatkoin muina leipojina töitäni.

   

Valmistelimme Esikoistyttären kanssa PowerPoint -esitystä Penkkiurheilijasta. Sitä varten tarvittiin valokuvia. Niitä etsittiin niin vanhoista albumeista kuin tietokoneen ja ulkoisten kovalevyjenkin kätköistä. Salaa. Perustin perheen sisäisen WhatsApp-ryhmän, johon kuuluivat kaikki muut, paitsi päivänsankari. Viestit kilkkasivat aiheen tiimoilta. Ja juhlakalu eli omaa elämäänsä viattoman tietämättömänä kaikesta juonimisesta. Olin miltei varma, että tyyppi aavistelee jotain. Muutamaa päivää ennen juhlaa hän oli työparini kanssa samassa koulutuksessa. Pyysin työpariani utelemaan sankarilta tämän syntymäpäiväsuunnitelmista. "Ei juhlita vielä, vasta marras-joulukuussa", sanoi tämä huijattu olento.

Mietimme ankarasti, miten saisimme Penkkiurheilijan lähtemään kotoa niin, ettei hän tietäisi päätyvänsä lopulta juhliinsa. Keksimme, että Kuopuksen serkku tulee viikonlopuksi käymään, ja että tätä neitiä pitää lähteä hakemaan asemalta. Asemalla olikin vastassa Esikoinen, joka sitoi isänsä silmät huivilla ja hyppäsi auton rattiin. Mutkitellen he ajoivat juhlapaikalle. Sankari itse oli tuuminut matkalla, että ehkä perhe vie hänet syömään johonkin. Kun huivi lopulta avattiin lähes 80 juhlijan laulaessa Paljon onnea vaan -laulua, ällistys oli silmin nähtävissä ja taatusti aito.



Ilta oli oikein onnistunut. Sankari tuli mieluisalla tavalla yllätetyksi ja näimme samalla kertaa ison joukon ystäviä ja sukulaisia. Kutsussa olin maininnut, että halutessaan voi tuoda mukanaan omannäköistään ohjelmaa. Illan aikana nähtiin ja kuultiinkin monenlaista esitystä. Yksi parhaimmista oli kuukautta aiemmin serkkupojan häissä debytoinut serkkuorkesteri, jossa suuri osa soittajista esiintyi vuosien tauon jälkeen. Yhtä kaikki, esitys oli ainakin meidän vanhempien mielestä oikein hyvä! Sain järjestelyihin apuja sukulaisilta. Yksin en olisi kyennyt tuota juhlaa järjestämäänkään!

Sankari sai paljon lahjoja ja kukkia. Muistoksi jäivät myös päivänsankarin siskojen ideoima ystäväkirja, johon jokainen juhlavieras kirjasi itseensä ja synttärisankariin liittyviä asioita. Olin niin tyytyväinen järjestelyiden onnistumiseen ja eritoten yllätyksen säilymiseen, että harkitsen nyt johonkin suurempaankin huijaukseen ryhtymistä. Toisaalta on mahdollista, että tämänkertaisen uhrin huomiokyky vain on keskimääräistä heikompi. Itsehän olisin varmasti kysellyt epäluuloisena kaikesta poikkeuksellisesta, kuten vaikkapa jääkaapissa olleista kermapurkkiröykkiöistä tai leivonnaisten tuoksuista ilman maistiaisia. Näihin päiviin saakka olen luullut, että ne vuosien takaiset "en huomannut, että vauvalla on kakat housussa" tai "onko täällä muka sotkuista" kommentit olivat vain pyrkimystä minimoida energian suuntaamista epämieluisiin tehtäviin. Ehkä olinkin väärässä.

                                     

Ilta huipentui Penkkiurheilijan minulle laulamaan allaolevaan rakkauslauluun. Se oli oikein kaunista ja herkkää!

Kallion päälle seisomaan mä jään.

Sinun kanssasi täältä kauemmaksi nään,

ja jostain hiljaa tuuli tuo yllemme käy.

Taivaallamme ei pilviä näy

aurinkomme kun laskemaan jo ennättäy.

Aamu kun saapuu, siinä yhä oot.

Meille kauneimmat linnut aina laulakoot.

En sinun viereltäsi mä kääntyisi pois.

Taivaankansi niin kirkas ei ois,

sitä kanssas jos yhdessä en katsella vois.

Ympäröi meitä arjen askareet,

minä vierelläs kuljen, vaikka minne meet.

Ja vaikka vaihtuu päivät ja yö yllättää,

kätes kättäni saa lämmittää,

eikä allamme horjumaan käy kallio tää.

Ymmärtänetkö arvoasi sun?

Päivä päivien jälkeen jälleen rakastun.

Niin tuttu vierelläni, ja turvallinen.

Toivon, että sä tuntisit sen,

sinun kanssasi olla voin mä onnellinen.

-Pauliina Myllymäki-

Kansallislajia

Saimme jälleen heinäkuussa olla kuopuksen kanssa pesisleirillä, tällä kertaa Oulussa saakka. Yövyin aiempien vuosien tapaan tyttöjen kanssa majoituskoululla. Vaikka leirin alussa hirvitti kuinka mahdan jaksaa moista touhua koko viikon, perjantaina paluumatkalle lähtiessä tuntui, että aika oli hurahtanut melkeinpä huomaamatta. Kuopuksen taitojen karttuessa jännitys kentän reunalla on hiukan vähentynyt edellisvuosiin verrattuna. Onnistumisia tulee nykyään yhä enemmän ja epäonnistumisten jälkeen neiti kykenee käsittelemään tunteitaan kypsemmin, joten tappiopelin jälkeen saattoi jo hiukan analysoidakin peliä. Erityisen ylpeä olin siitä, että Tytär valittiin joukkueensa kapteeniksi leirin ajaksi. Eikä kapteeni tietenkään voi kiukutella, vaan tsemppaa joukkuetta kaikissa tilanteissa.

Kun Tytär aloitti pelaamisen kolme vuotta sitten syksyllä, arvelimme hänen pelaavan ehkä muutaman kauden. Aloittaessaan hän oli E-juniori. Nyt menossa on jo ensimmäinen vuosi C-tytöissä. Ensi kesän jälkeen harrastus loppunee, koska nykyisessä joukkueessa ei ole enää B-ikäisten valmennusta. Vaikka harkkoihin kuskaaminen on ollut aika ajoin rasittavaakin, harrastus on tainnut antaa tytölle paljon eväitä elämään. Ei siis kaduta siihen käytetty aika, vaiva ja raha.

Katajainen kansa

Mäntyharjun keskustassa on vielä hetken aikaa kolmikerroksinen  kerrostalo, joka on tullut tiensä päähän. Aikojen saatossa se on ränsistynyt niin, että korjaamisen sijasta se on päätetty purkaa. Ennen purkua se on kuitenkin annettu taiteilijoiden käsiin. Nämä ovat Suomi 100 -hengessä tehneet taidetta koko talon täyteen. Katajainen kansa-niminen taidenäyttely on vaikuttava, alkaen talon päädyssä olevasta muraalista jatkuen käytävillä ja huoneistoissa sijaitseviin hyvin erilaisiin taideteoksiin. Näyttelyvieraat pääsevät halutessaan itsekin tekemään taidetta talon sisäseinille. Kävimme Penkkiurheilijan kanssa katsomassa tuon näyttelyn.

Näyttelyssä oli nähtävänä taideteoksia, joissa oli käytetty monia eri tekniikoita ja materiaaleja, osa teoksista oli kokonaan tai osittain auditiivisia. Näyttelyyn oli vapaaehtoinen pääsymaksu, jonka sai halutessaan sujauttaa läpinäkyvän, muovisen "vaivaisukon" sisään. Näyttelyn alkajaisiksi piti kirjautua sisään (kirjoittamalla oma nimi vihkoon) ja pujottaa kaulaan vierailijakortti. Tämä siksi, että kukaan ei jää harhailemaan taloon näyttelyn sulkeuduttua illalla. Poistuttaessa piti nimittäin laittaa rasti oman nimen perään vihkoon merkiksi siitä, että on poistunut rakennuksesta. En tiedä oliko tuo varokeino, vai oliko joku kenties unohtunut sisälle näyttelyn alkuaikoina.

Jokaisessa asunnossa oli taidetta. Sitä oli myös saunatiloissa, käytävillä ja kellarivarastoissa. Näyttelyssä oli paljon oivaltavia ja puhuttelevia teoksia, mutta toki myös sellaisia, joiden pointtia ei oikein tavoittanut ja sellaisia, jotka eivät miellyttäneet syystä tai toisesta ollenkaan. Mutta tämä oli ehdottomasti käymisen arvoinen kohde, jonne veimme myös kuopuksen ja serkkutytönkin. 

Kaikkein vaikuttavin teos oli yllä olevissa kuvissa näkyvä mustavalkoinen koko asunnon käsittävä installaatio. Siinä oli tyyliteltyjä karttakuvia kaupungeista, joihin oli tehty terrori-iskuja. Karttoihin oli merkitty terroristien kulkemia reittejä juuri ennen räjähdyksiä. Mykistävä näky, joka muistutti jälleen siitä, että ihan tavalliset, rauhaarakastavat ihmiset ympäri maailmaa ovat joutuneet näiden hirmutekojen uhreiksi.